perjantai, 13. marraskuu 2009

Nimessani kulttuuriero, todellisuus silti yhta samaa kaikille.

Elama tuntuu oudolta. Aivan kuin se olisi jonkun toisen. Ainakin sen kulku riippuu jostakin toisesta. Sekin oudoksuttaa, aivan kuin rakastamani itsellisyys olisi lomalla, poissa toisaalla keraantymassa isommaksi ja todemmaksi mita koskaan aikaisemmin, ja kotiinpaluun hetkena se on olemassa siksi, etta voisin unohtaa taman kummallisuuksien kauden. Se vaan ei tunnu paattyvan, sen kaanteet ovat jonossa odottamattomia ja sen loputon vaikeus ja negaatiointi tuntuu toisinaan ihan mahdottomalta esteikolta ja siella, siella pienessa, kaukaisessa pisteessa ymmartaa positiivisuuden lasnaolon ja sallii suhtautumisen muuttua myotatuntoisemmaksi. Se tahtoni kuitenkin on, se hyva, onnellisuus ja oikeudenmukaisuus, sen toimintaan saattaminen vain naissa paivissani on paikalla vain puolittain. Enta jos antautuisin, ihan kokonaan ja estoitta ja kelluisin naissa tilateissa, tunteissa ja energioissa nauraen vatsa rutussa ja kippurassa enka antaisi sen vaaranlaisen voiman alistaa itsea ja rakasta? Hankalaa, etta kannattelen niin paljon valintoja, vaikka olen vain ihminen. Vastuu ja sen ymmartaminen, kuinka se toimii kun ei ole enaa pelkastaan se ymmarretty itse vaan muitakin, elavia olentoja, etta taytyy nekin huomioida jatkuvasti kaikessa toiminnassaan. Ja siina menen hukkaan, hetkeksi, etta kuinka voin enaa tehda itselleni oikein, jos se on sille toiselle vaarin, ja jos teen toiselle oikein, olen itseni kanssa enemman solmunpaita taysi kuin tyytyvainen kahdennetun tien kulkija! Siina olen, kellumatta, ja ne tilanteet yha tapahtuvat. Opettelen, kovasti, ajatukseni tasolla opettelen ja hitaasti, kuten tapanani on, ymmarran, etta joskus se toiminta on tarkeampaa kuin ajatus. Olihan se mielenkiintoista, tosin, elaa paansa sisalla yli kymmenen vuotta. Todellisuus on uusi. Siksi kai siina nain hankaloinkin.

Luottamusta vaatii, elama, mina itse ja parisuhde. Aikaisemmin luotin, kaikkiin kaikkialla, tosin mieluummin narkomaaniin kadulla kuin pukutatiin pankin tiskilla. Enaa en tieda. Olen omaksunut niin paljon ajatuksia tuolta toiselta puolelta, tullut lahemmaksi hanta kuin han minua, hylannyt paljon aiemman toimintatapani kulmakivia ja kokenut itseni siina rikkonaiseksi - mika on oikein ja mika vaarin? Ilmeinen on usein huijaavaa, aitous ja jumaluus piilee uskomattomissa paikoissa, odottamattomuus on elaman tapa toimia ja tulla todeksi ja siina mina olen itseani hukannut, kun syvia kokemuksiani vastaan asetuin, etta koko elamani olen ollut taysin vaarassa. Siinakin, etta ihmisille ollaan kivoja ja kiltteja. Siitakin mina luovuin ja sijoitin valinpitamattomyyden sen tilalle. Musta kruunu paassani lienee, kaiken tilalla, etta itsellani olisi helpompi olla, puhuttiin, etten liittaisi omaa itseani kaikkeen pahaan ja ongelmalliseen, totta se, taytyy ottaa itseni ensisijaisena, mutta miksi sen taytyy tarkoittaa, etta kaikki muu on taysin merkityksetonta? Miksi taytyy olla niin aarimmainen kaikessaan, miksi tasapainon saavuttaminen vaatii hurjasti tyota? Onko se verrannollinen siihen, kuinka epatasapainoon on elama minut saattanut? 

Sisaiset ristiriidat ovat naina paivina kovasti myos ulkopuolisia. Valinnat ja seuraukset, energioiden laatu ja suuruudet ja se kaikki, mika estaa nakemasta, tuntemasta ja toteutumasta. Elaman kanssa taytyy oppia pelaamaan, joku vaitti. Eiko sen voisi lopettaa, pelaamisen, kokonaan, lopullisesti, ja oppia vain olemaan, elamassa, itsessaan ja nauttia siita pyhasta ja puhtaasta syysmetsan hengesta ilman painostusta? Antautua olemaan hetki, ei suoritus?

Rakastan, silla vapaus on olemassa. Se olet sina.

maanantai, 2. marraskuu 2009

Naimisissahan se Buddhakin oli..

Ollakko todellisuudessa vai eiko olla, pohdinta on paattynyt ja keinot maadoittaa itsensa tahan hetkeen, tahan fyysiseen todellisuuteen ja elamaan tata rakkautta, ovat loytyneet, hyvaksytyt ja sisaistamisprosessi on varsin miellyttavasti kaynnissa. Luulin tietavani kaiken, kaikkeuden ja ne kaikkeudet sen ulkopuoleltakin, mutta rankalla kadella psyykkisesti vakivalloin opetettiin, etta jokin sisaisessa rakennelmassani ei toimi, olinhan enimmakseen onneton. Tiedostamattani. Ennen tata tapahtumaa, tata sisaista shokkia joka aiheutettiin toiminimella tuleva aviopuoliso, olin periaatteellisesti paattanyt, etta en ryhdy tavoittelemaan onnellisuutta, silla siina kilpajuoksussa on aina ja ikuisesti se mahdollisuus, ettei vaaka paina positiivista kohti. Ajattelin, etta onnellisuuden ollessa kaukana lahelta antautuu helpommin ikavaan ja suruun kun se toive ja haave keltaisesta olosta ei toteudukaan odotuksien mukaan. Ensin luovutaan ajatusrakennelmista, mitka estavat positiivista, hyvaa, kaunista, puhdasta ja sita, mika tekee pallontallaamisen sen arvoiseksi. Sen jalkeen hyvaksytaan, etta onnellisuus on mahdollista ja yksi tapa reagoida energiakenttaan ymparillamme seka paatos, tietoinen paatos ja sallimus, etta sen ansaitsee. Hitaasti nousin kokemaan olevani ihminen, elava, ihan kokonaan ja taysin elava ja tietoinen itsestani ja siita, etten ansaitse huonoa tai pahaa enaa keneltakaan, minun aikani tulla lyodyksi on paattynyt. Universumi sen naytti, tuon intialaisrakkaani kautta, mita olen ja saan olla, eika tarvitse itseani liittaa tuhoisiin kohtaloihin ymparillani, saatika vyorya rinnetta heidan mukanaan. Pikkukaupungin alamaailman enkeli paatti vaihtaa uraa itsensa riistamisesta muiden vuoksi itsensa arvostamiseen aina niin korkealle, kun vaan yltaa. Auringossa kateni lammitan, pilven paalla mantraan ja ihmettelen pienessa olemusytimessani maailmaa, ihmista ja sen luojaa, itseani ja sita, etta kuinka manifestointi todella toimii, miksi ja kehen se vaikuttaa ja voiko toisen toiveiden tai negaatioiden yli manifestoida. Ja olenko mina manifestoitu universumin vai hanen toimesta.

Ongelmaton rakkauteni ei ole, jalleen kerran. Poikamiehesta on tulossa aviomies, hitusen salaa ja huomaamattomasti, kunnes avioitumisaikeet julkaistaan paikallislehdessa. Pelkona vihainen isa ja suku. Voiko sielun elamaa ja kulkua estaa vanhojen perinteiden tai yhteiskunnallisten oletusvelvoitteiden vuoksi? Kaikilla syntyneilla yksiloilla on vapaa valinta. Sen ymmartaminen jakaa ihmiskunnan niihin, jotka toteuttavat itsen ja niihin, jotka toteuttavat itsen jonkun toisen kokonaisuuden tai yksilon toiveiden mukaisesti. Vapaus valinnassa lienee se ainoa keino, joka ohjaa ihmista kohti onnellisuutta, oman tahdon toteuttaminen, olkoonkin se vastoin muiden odotuksia, on elamassa yksi aarimmaisyys tarkeydessaan. Ihmisen voima hyvaksya sielun kummallisetkin polkuset lienee yksi niista tekijoista, jotka jakavat ihmiskuntaa itseaan ja yhteiskuntaa noudattaviin. Piiskaava valtakoneisto syo yksilon omiin rattaisiinsa ja onnellisuus on desing-muovia. En tuomitse, valitsen vain toisin. Ja se toinen valitsee toisin kanssani painostuksista huolimatta. Ja rakastetaan, rastoinemme, etta maailma olisi ja tulisi paremmaksi ja vapaus, se sisainen tila, paikka, kaunein mahdollinen huone temppelissamme olisi auki itsen hengittaa puhdasta ilmaa ja satojen kielien aakkosia, etta se kaikki tulisi olemaan yksi ja yhta. Unelmoi energia, manifestoi unelmiaan se, rakentaa elamaksi partikkelit. Mutta vain silloin kun rakastaa. Muuten maailma tuntuu aina olevan jokseenkin vino.

 

maanantai, 24. elokuu 2009

Taito: manifestointi

Juureni olen katkaissut, kauan aikaa sitten ja nyt ne ovat palanneet oisin itsestaan muistuttamaan, valuvat uniini varjoista ja saavat aamuisin koti-ikavoimaan. Rikottu mieleni ei ole vielakaan oppinut minua kuuntelemaan, silla on oma tahto ja paamaarana valloittaa maailma. Kyllastyttaa nama taistelut, kyllastyttaa kovin; minun tahtoni on istua tassa, paperikruunu paassa ja kirjoitaa ja mieli, se vasyy heti valittomasti, jos se ei ole ohjissa ja sanoo, ettei nyt ole sopiva hetki. Mieli ei pida hetkia yleensa koskaan sopivina, sille ei ole tarkeata, etta mina saan olla ja tehda tahtoani ja nauttia, sen suurin tarve on manipuloida, kontrolloida ja tehda elamasta ego. Siksi se meditoimaan tahtoo, luostariin, kyllastynyt itsekin itseensa ja loputtomaan tarpeeseensa juosta, lentaa ja uida kaikessa, mista voi rakentaa mahdottomuuksia, hankaluuksia ja haastavuuksia. Minakin siihen olen kyllastynyt, mina, joka itseaan loytaa kuonan alta ja antautuu olemaan tylsyydessa typera.

Rakkauskamppailuiden kyllastyttamana pakenen ja unohdan, etta minua rakastetaan. Hengittaa alan, jalleen, ja kaipaan kauas pois taalta ja naista, muistan, etta joskus olen ottanut tunteja paivassa ihan vain itselleni ja huomaan, etta nyt niita ei ole ollut viikkoihin. Hulluutta moinen, elaman yhdistely, samasieluisuus, missa se jattaa tilaa lauluilleni, joita vain kuu kannel kainalossaan on kuullut? Missa sina loput ja mina alan, sellaisenaan, ottaisitko minut vastaan, jos nakisit sen piilotetun alastomuuden luitani myoden, ottaisitko ja rakastaisit samalla tavalla kuin olet rakastanut sita naista, jota minuksi luulit?

Oman tietamattomyyteni ahdingossa ajaudun sisasielumaisemasta toiseen, loputtomasti astraalimatkaan paivaunelmien antitaivaassa ja ihmettelen, enko jo voisi olla maan pinnalla, sinne sentaan kuulun? Uskallanko hypata tuntemattomaan manifestiin ja luottaa siihen, etta sen viela kirjoittamaton viimeinen sivu on hyva minulle ja sille toiselle ja etta se on oikein ja kaikista oikeista eniten oikea? Enka edes tahdo tietaa - jos elama tarjoaa tuntemattomuutta loputtomien enteiden sijaan, annetaan sen sellaisena pysyakin. Kerrankin rakastan jotakin muuta kuin manifestia. Jos rakastan.

torstai, 20. elokuu 2009

Tunneunohdus, tauti ja muuta matkanvarsivuodatusta.

Olen unohtanut, kuinka vastaanottaa ja hyvaksya omia tunteitani. Niin kauaksi olen niita tyontanyt, etta niista on rakentunut kokonainen maailma, josta on kovin vaikea saada viisumia takaisin kotiin, itseen. Sen lisaksi olen ymmartanyt Intian aivan uudesta perspektiivista, se alun ihmeellisyys ja loputon kauneus on pikkuhiljaa karissut tasta diaesityksesta ja itsepuhdistuksen tehneet faktat asettuneet ajatuksiini. Osasyyna talle nakemysmuutokselle on tietysti, kuinkas muutenkaan, se mies, joka kotimaataan vihaa. Aiemmin pidin hanta puolihulluna, kuinka nain hyvaa ja kaunista voi noin julmasti ajatuksissaan kohdella, mutta joudun, ehka ensimmaista kertaa elamassani myontamaan vallitsevien realiteettien olemassaolon. Enka pida siita mita naen. Maailma. Kaikessa ihmeellisyydessaan se on itse- ja varsinkin toisinhoisten pirujen leikkikentta. Olkoon, maailmaa ei voi muuttaa, itsensa voi. Toivottavasti, jos nyt uudestisyntymista hetki pidetaan absoluuttisena totuutena, minun ei tarvitsisi saapua talle planeetalle enaa toista, kolmatta, neljatta tai mahdollisesti jopa sadatta kertaa - olen nahnyt sen, mika minun tarvitsi nahda. Ja paljon enemman.

Kolmatta kertaa bakteerikannan kotina kehoni toimii. Vasyttavaa, tuo makaaminen, niin kovin vasyttavaa. Onneksi on kaukosaadin ja ainakin kymmenen kanavaa, joiden kieli ei taivu ihan niin hankalasti kuin hindilla tapana. Tatako varten tanne tulin, todella, kokemaan sen incredible Indian, sangynpohjalla, energiatonna ja ihmetellen, etta minnekas se elamani taas katosikaan! Liiaksi maailmani on pysahtynyt ja oman elamani dramaturgi sisalla huutaa toimintaa, toimintaa, liiketta, nainen, ota se mika sinulle kuuluu! Kuinka haukata kerralla koko maailma, kysyn siis...

Egotekoni jalkeen kaikki muuttui. Antauduin sietamattomaan sielulliseen puhdistukseen, jonka lopputuloksena oli hajoaminen, jonka seurauksena alkoi kokoaminen, jonka aikana huomasin jotakin puuttuvan. Kaikkien niiden sisaisten ominaisuuksieni lisaksi, joita olen vuosien varrella itseeni koonnut ymparistosta, mika vaan on ollut kiehtovaa ja ihanaa, on ollut sisaistamisen arvoista, oli kyseessa sitten paihteet, luonteenpiirre, vaatekappale tai jokin muu, mika tuntuu oikealta ja itselta. Toki, jokin suuntaviiva silla on, mita ulkopuolelta keraantyy, eihan se kiinnostus koskaan turhaa ole, ei, mutta voiko sita asioiden kasaantumaa todella kutsua itseksi? Persoonallinen, kylla, alusta loppuun ja tinkimattomasti, mutta eipa se persoonallisuus ole sita, mika on taysin valtavirtaa vastaan tai vastavirtaa myoten. Se on se syvin, mika ei ole riippuvainen mistaan ulkoisesta tekijasta, ei myoskaan se "tuota haluan olla" -osa ajattelusta ja toiminnasta. Ihannointi, apinointi, vaarien humalien palvonta ja naapurikateus - niista on nykyajan ihmiset tehty ja sitten ne viela uskovat olevansa omaa itsea! Taidan todella olla sen kymmenen paivan hiljaisuusmeditaation tarpeessa.

Olen siis menossa naimisiin, hippivapaarakkausminaani vastaan. Rauhoittuminen ja sitoutuminen on tuottanut ja tuottaa ongelmia. Yksi ihminen koko loppuelaman ja ne kaikki muuta kauniit siella aidan toisella puolella, ulvomassa alastomina kuita ja tahtia ja elaen....niin, parisuhde on kuolemista kurjin: olet yha elossa, mutta et ela. Kuinka tehda toisin eika olla vanki hakissansa vaan vailla kaltereita olla siina rakkaudessa, mika kuitenkin jo yhteenkahteen sydameen on synnytetty!

Intiamatka venyy. Ensi vuoden puolella edettaneen suuntaan tai toiseen. Suomeentuminen tuntuu hankalalta, sita on viimein irtaantunut tuosta kylmasta kohdusta, minka nimittaminen kotimaaksi tuntuu lahinna huonolta yritykselta valehdella itselleen. Kieli, sen se antoi. Sen kanssa tanssin yha, kevyesti ja vapaana, oi, silla ei ole kahleita, silla on pitkat jalat ja lumoavat kasvot. Eika se pelkaa.

sunnuntai, 16. elokuu 2009

Auttava kasi: poikkipurtu.

Kodittomuutta. Juurettomuutta. Vapautta vastuussa ja vastuuttomuudessa, rahattomuuden alkua, onnellisuutta materiattomuudesta ja kiroilua todellisuuden ilmentymissa - edes sukuside ei sido puhtaaseen valittamiseen, epaonnistunut manipulointi on aina pateva syy lyoda ovi kiinni ja kaantaa selka. Mielistelyn mielekkyys on taysin yksipuolista, annetaan siis oven olla kiinni, elaman ehdot ovat valittavissa myos oman itsen mukaisesti.

Suunnittelemattomuus kantaa sen yhden askeleen pidemmalle. Suunnittelu kaksi eteen ja kaksi taakse, varsinkin jos ja kun antautuu universumin kasiin eika pida mitaan paamaaraa absoluuttisesti saavutettavana. Henkilokohtaisesti en ole asettanut itselleni tavoitteita oikeastaan koskaan, silti olen saanut elamassani kaiken, mita olen ikina uskaltanutkaan pyytaa, ennemmin tai myohemmin, ja usein jopa enemmassa maarin mita ylpeasti noyrat toiveeni ovat sanelleet. Tahtoisin kokeilla toisin ja samalla antautua kokonaan elamani kululle. Liian usein hetkissansa pakenen todellisuutta ja piiloudun kuplaani ja yleensa mita enemman hyvaa ja kaunista tarjotaan. Mita tama elama on, huumattua filosofiaa, jonka lopullinen tarkoitus on loytaa takaisin rakentamassaan kehassa?

On aika olla taysin omillaan, tunnen. Ettei ole enaa ketaan, jonka puoleen kaantya tilanteessa jos toisessakin, henkista tai materiaalista ahdinkoa pois ajaen. Olla omillaan, olla omansa. Ja sen toisen. Ilman kenenkaan ylivaltaisia saannoksia ja lakeja, henkisia raipaniskuja ja miellyttamisen pakkoa. Olla omillaan hanen.

  • Täällä käy

    25977.jpg

  • Pohjani lainattiin...

  • Henkilötiedot

    Olen ollut poissa, kaukana sielta, minne kuulun. Ajatuksieni muoto on vaihtunut toisenlaisiin lainalaisuuksiin, ja ymmarrykseni vieriteisyys on tullut itsestaan tietoiseksi. Muutoksien jokivaylilla toisinaan rapikoin virtaa vastaan, tahtomattanikin - olisiko myotaista tuulta olemassa, jos ei tuntisi sen vastakkaisuuksia? Elamani rakkaus on elama itse, se loputon seikkailu loytamisen ja hukkaamisen, tietoisuuksien ja tiedostamattomuuksien aarresampo. Isanmaani on maapallo, kotini on kannettava kokonaisuus nimelta ihmiskeho. Tervetuloa jakamaan palasia matkani varrelta, oveni on avoin!