Olen löytänyt, tai löysin, itsestäni hetkellisesti arkisen puurtajan, tekijän, toimijan ja tasapäisen mukautujan. Tunnustan, että tuo kokemus oli jokseenkin nautinto - kuinka helppoa se onkaan toimia työympäristössä ollessaan sitä persoonatonta pientä kuhnuria, jolla on aina kiire ja kaikkiin käskyihin vastauksena on tottelevaisuus. Auktoriteeteissä on aina ongelmansa, varsinkin jos hitusenkin kokee itsessään olevan suunnannäyttäjän vikaa. Onko minussa? Ehkä ajoittain. Ja toisinaan taas vaan ei jaksa. Saanhan minäkin olla ajattelematta ja tehdä teidän muiden puolestani se työ, mikä tuottaa halutun tuloksen. Silti luottaminen toisen, ylemmän tahon ammattitaitoon, on suhteellisen hedelmällistä. Jos muurin haluaisin rakentaa, luottaisin kiinaisten sanomaan.

Elämä tuntuu ottavan taas jonkin uuden järjestyksen, enkä tiedä pienessä sinisessä sielussani, että minne tämän risteyksen polku vie. En enää tiedä. Haaveeni ovat pienessä purkissa kotini hyllyllä, sinne ne on säilötty sellaiseen liemeen, mikä tuoksuu voimakkaasti, jos meinaa unohtaa. Sitäkin tämä on toisinaan; en enää muista, että minä todella olen minä.

Väsyttää. Kuu ei ole täysi tänään. Miksi en osaa luopua, miksi en osaa ottaa vastaan? Miksi jotkut olennot ovat niin kovin katkeroituneita ja haluavat aina ylläpitää sitä negatiivista puolta elämästä, onko kansamme todella niin tiedostamaton, että utopian synty on pelkkää utopisointia? Yritän hyväksyä, että en tule koskaan ikinä milloinkaan saamaan vastauksia tiettyihin kysymyksiin. Ja toisia taas kaivelen oman henkilökohtaisen realismini loputtomassa avaruudessa - tiedättehän, että maailma on paljon muutakin, mitä se meille näyttää!

Tahdon uneen. Pian. Kahden päivän päästä olen jo kotona. Siinä fyysisessä. Se toinen kulkee mukanani suurella pallolla seikkaillessa. Jos hukkaan sen, otathan vastaan ja palautat, sillä en kaipaa kodittomaksi.

Yö, minä; hyviä molemmat.