Olen ollut yksinäinen usein, hetkissä palanut tuhkaksi, jotta voisin lintuna henkiin herätä. En tohdi aina sanoa suoraan ajatuksiani, sinulle, hänelle, sillä pelkään sen vievän minut lopulliseen yksinäisyyteen, torjumiseen. On sallittua olla minää, vaikka ymmärtämisen vaikeuden vuoksi identiteetti hajoaa ja miettii uutta tapaa olla olemassa, parempaa, selkeämpää, kriisittömämpää. Elänhän teitäkin varten.

En ole koskaan uskonut kristillisellä tavalla jumalaan. Jotkut löytävät sitä kautta elämäänsä sisällön, usein sellaisena hetkenä, kun kaikki muut keinot ovat jo käytetty. Kristinuskon perässään valuva lauma onkin varsin kirjava joukko väärälle polulle astuneita ihmsiä: narkomaanit, väkivallan uhrit -sekä tekijät, alkoholistit, itsemurhakandidaatit...heikolle on hyvä heittää pelastusrengas tilanteessa, jossa olet yksin keskellä merta, laivasi uponneena ja vaihtoehtoina kuolema tai jumalallisen tien valitseminen.
En ole tässä aivan noviisi itsekään. Erään sekavan elämänvaiheen jälkitiloissa päädyin jumalalliseen tilaan, jossa ahdistuin lopulta aivan valtavasti. Kristillinen jumala on jopa paha, ilkeä ja hirmu vaativa, eikä pelastanut minua todella miltään. Omaan ajatusmaailmaani sopii pehmeämpi lähestymistapa elämään ja käsitteiden maailmassa seikkaillessa tiedän jonkinsortin uskovainen olevani, mutta empiirisen kokemuksen kautta.

Itsemäärämisoikeuden äärimmäisyyksissä huomaan, ettei lakejakaan ole tarkoitettu kuin suuntaa antaviksi. Itse päättää, minkä piiskan iskuun airoa nostetaan. Salliva yhteiskuntamme silti, tietämättömyyksissään, pyrkii olemaan ainoa ohjain. Jos valta todella olisi kansalla, päivä olisi kirkkaampi, vettä riittäisi enemmistölle ja jumala ei olisi pakote vaan yksi vaihtoehto.

Kriittinen minäni ei pidä sinun kynäsi jäljestä. Se sanoo, että sinusta olisi niin paljon enempään, parempaan ja kekseliämpään. Mutta minähän en ymmärrä, ja kuinka voisinkaan, olen vain tässä elämässä.