Olen ollut järjettömän onnellinen, poskeni punoittavat kuin punahilkalla sutta pakoon juostessaan, hymyni kilpailee vahvan vanhemman, auringon kanssa ja mieleni on, monen vuoden jälkeen, tyyni ja keskittyväinen.
Elämä vie palasiani maailmalle ja minä ne sieltä noukin aina aikanaan. Maailma näyttää, mitä kaikkeus on ja minä vastaan kysymättä liikoja siitä, mikä on tarpeeksi ja riittävästi.

Kuljen päivittäin. Aiemmin se oli suunnattoman tarpeen lieveilmiö, nyt se on sisäisen poltteen johdannainen. Jalkojeni jaksavuuden avulla minä opin taas itseäni, kuinka, mitä ja miksi olen. Ja joskus, niissä keltaisissa hetkissä, pääsen myös kurkistamaan, kuka ja miksi sinä olet. Kuinka siitä nautinkaan, kun toisen olennon sielun muoto aukeaa piikeittä ja alastomana, varaukseton luottamus rakentaa kasvustoaan ja kauneus antaa itsensä tulla todeksi yhdessä hymyssä. Siinä tiedän, että sydän on, että meidän tunteemme ovat yhtä ja samaa, sanatta kuulet ääneni, vaikka se ei ole vielä olemassakaan.

Kuka väittää, että intuitio ei olisi totta? Aivan yhtä lailla, kun se sinun rakastama sotahistoriasi, sillä vaan ei ole vielä yhtä todellisia arpia.