Kamalaa on katsoa vierestä, kun toista sattuu niin lujaa, että kadottaa itsensä sielun mustaan metsään. Onko kenelläkään silti lopullista vastuuta kanssaihmisestä, vaikka solidaarisuuden perään itsekin kovin kuulutan. Hän on surussa, täytyisikö minunkin, vaikka vain tukea osoittaakseni?
Se on siis viimeinkin ohi, tuo tuhoava, kiduttava, vaikea ja ahdistava ihmissuhteenriekale, josta en ole osannut irroittautua laisinkaan. Mikä pitää havunneulasta kiinni kuusessa, sellainen minä olen ollut, takertunut, koska uskoin, että se on valtaisa osa tarkoituksellisuuttani. Kaatuneissa kulisesseissa, kakkosnelosen iskun jälkeisenä hetkenä tajusin, että minun vain on tehtävä näin. Päästettävä irti ja samalla otettava vastaan - itseni. Karmanpelko saa kääntyä itsensä puoleen, en tahdo tai voi jakaa elämän vettä niskaani niin, että itseäni kohtaan oikein olevat ratkaisut muuntautuisivatkin vihollisiksi.
Minä elän, minä saan viimein elää, minulla on elämä!

Tämä pieni suuri kaupunki jää joidenkin viikkojen sisään taakse, maisema vaihtuu raadollisemman kaupunkilaiseksi ja minä vapaudun viimein kahleistani, ihan kokonaan ja niin lopullisesti kuin vain mahdollista; rakkaudenkaipuisena henkilönä olen erittäin altis kauniille energialle, pitäisiköhän sitä oppia sanomaan "ei"...