En suinkaan nauti vastuuttomien tekojeni seurauksista. En nauti aamukuuden heratyksesta. Juuri sina yona kun osasin taas laittaa itseni uneen, tulee han, jota epamiehensa kanssani petti. Sanoo tappavansa, hakkaavansa ja antaa maarayksia, missa saan jatkossa kulkea ja missa en. Toivottomuus on rakastunut nainen, joka ei nae niita kaikkia muita, keta oma kultamussukka selan takana ja vatsan edessa nai. Mina vaan satuin olemaan se, josta tehtiin syntipukki. Miksi? Pahaa karpasellekaan tekisi, mieluusti sopisin ja unohtaisin, mutta minun ei anneta tehda niin. Vaino, se se on mika minua tulee seuraavat viikot seuraamaan, varjon lailla sitoo itsensa minuun, enka mina syyllisyydeltani osaa itseani puolustaa. Kaupunki on suuri ja silla on silmat ja korvat kaikkialla. Puhu se ei, juurikaan, silti kuljettaa tietoa vayliansa pitkin luoliin ja piiloihin, mikali sen parhaakseen katsoo. Avuttoman tilani tiedostaessa tama valikappale, kahden naisen nainti, ei avannut suutansa vuokseni. Miksipa olisi, on helpompi tehda toisesta syyllinen, vaikka itse on koko rikoksen aivo ja oikea kasi. Mina olen saanut tarpeeksi sekaantumisesta, dramatiikasta, yksilollisesta typeryydesta ja tata yhteiskuntaa niin loputtomasti vainoavasta henkisesta jalkeenjaaneisyydesta. Ymmarrys on tuntemattoman synonyymi ja mina yha yritan hengittaa sita sieraimiini: silla mina elan ja rakennun taas minuksi.

Minun kasissani on kortti, jolla voisin muuttaa pelin kulkua uuteen suuntaan. Mina tiedan, mita tuo hantakoipienvalissa -miehen vapaa-ajanviettoharrasteisiin kuuluu. Paikka ja jalkovali vain vaihtuu. Ja mita teen? En niin mitaan. Tarjoan sisaista heijastuspintaa molemmille, vaan uskaltavatkohan katsoa sita epainhimillisyytta silmiin, suuhun ja jalkoihin, sen kavellessa kohti.

En ole nukkunut taaskaan. Uneni ovat muuttuneet, niiden tuntu ja henki ovat aivan toisen ihmisen mielen ja tajunnan tuotoksia. Ja silti se olen mina, niissa unissa, taloissa ja merissa olen enemman totta kuin aiemmin, vaikka luulenkin, jokaisen raskaan aamun jalkeen, etta identiteettini pakenee, minuus muokkaantuu tyhjaksi tilaksi eika anna minun enaa hengittaa.

Kaiken kaaoksen keskella jokin kumma voima vie minua eteenpain. Huomenna saatan olla onnellinen kodin omistaja ja eilen postiluukusta tipahtanut sosiaaliturvatunnus takaa tyonteon: olen jo unohtanut, milta tuntuu olla omavarainen ja itsenainen yksilo. Kuukauden verran olen ollut vailla kotia, vailla ruokaa, rahaa ja rauhaa. Kaiken taman kulkuriuden myota olen oppinut hirmusti ja varsinkin sen, kuinka apu on aina saatavilla, taytyy vaan uskaltaa sanoa sita tarvitsevansa. Jokin saanee paatoksensa aivan lahipaivina ja jokin uusi taas asettuu tielleni makaamaan, etten vaan kulkisi ohitse.