Ja suhteessa, se, mita olen pyrkinyt valttelemaan ja onnistunutkin siina jo vuoden verran, kaikki ne tunteet, ne epavarmuudet ja rumuudet, joita ei anna itselleen anteeksi. Vaaristyneet ajatukset menettamisen pelosta, huomionkipeys luonnottoman suurena ja se rakkaus, kun se polttaa ihon puhki eika enaa tieda missa ja miksi palaa.

Onhan siita kaikesta jo aikaa. On ollut tilaa ja kehittymisen halu ajamassa prosessointipakkoa, jotta minusta tulisi parempi ja vahemman ailahteleva, etta osaisin suhtautua aikuismaisella ajatuksella kaikkeen, mita suhdetoiminta eteeni lapioi. Ja silti. Loydan itseni sielta samasta paikasta, minne aina eksyn ja pakenen, kun joku on sydameni asuttanut. Jaksan ja tahdon ymmartaa muita, niita toisia, joiden olemassaolo on omassa elamassani sivuroolitettu. Itseani en vaan aina osaa, kuin olisin vieras ja vieraalta planeetalta, kaikessa siinakin, etta olen oman elamani tarkein henkilo. Miksi rakkaus masentaa, tekee minusta pienen, etsien syyta, jotta voin olla yhta kuin se seuraus, joka paastaa piruni valloilleen? Mista tama kaikki minua muistuttaakaan, kuinka loputtomasti itsekkyyteni vaatii huomiota? On olemassa monta suuntaa, joista tulla sisaan ja menna ulos. Mina kuljen, juuri tassa hetkessa, sielta perimmaisesta ovesta tietaen, ettei se tuo tullessaan mitaan hyvaa. En osaa itsea, en osaa hanta, olen kaanteisessa tilassa siihen kaikkeen verraten, mika olisi ja on, jos osaisin antaa itseni rakastaa kaikkea omassa sarmaisessa taydellisyydessaan.

Sanoisin hyvaa yota, tahtoisin vain nukkua taman tilan lapi. Mita ja miksi, tahdon tietaa. Se loputon tyhjyys, ehka viela opin sitakin rakastamaan.