Ja taas kerran lahdin, ulosheitettyna ulkomaailmaan uskaltauduin. Olin jo hetken kovin toiveikas ja onnekas, lieneeko taikansa siinakin, ettei pida ennakkoon antautua onnelle. Varmuuksia kun ei ole, ei ennenkuin Varmuus todistaa itsensa olemassaolevaksi. Eras hyva toveri tarjosi huonetta talosta, jonka naennainen paavastuu ei kuitenkaan ole hanen. Perjantaina menin ja totesin, etta ehka tama tassa tosiaan on, samalla tuntien henkista kipua ja vaaran valinnan oikeuttamaa epaluuloa. Tiesin, jo siita hetkesta lahtien, kun alakerran chillailutilaa suunnittelin, ettei tamakaan tule olemaan lopullinen vaihtoehto. Intuitio, se on vahvin kaikista ja sen tietaen en sita siltikaan automaattisesti noudata. Se noudattaa itse itseaan, se ei anna tilaa toiselle tielle, se tulee eteeni, milloin missakin muodossa nayttaytyen ja nostaa esiin vaiennetun totuuden. Ja kuinka kavikaan. Sekopaisyyden huipentuma, eras talon asukeista, heratteli lauantaiyona ilmoittaen, etta huomenna minun taytyy poistua. "Miksi", kysyn, kuten kuka tahansa jarkeva ihminen kysyisi. Vastaukseksi saan mita epamaaraisimpia kommentteja lahtien epavakaisesta varallisuudestani ulkoiseen olemukseeni. Jossakin siella kuittailujen ja hyokkaysten valilla kuulin sanoja katumuksesta, mutta taman jalkeen ei mikaan saisi minua jaamaan. Ei edes sunnuntaiaamun faktatuokio talon muiden asukkaiden kanssa. Olen taas siis koditon, enemman tai vahemman onnellisesti sellainen, silla pakopaikkani taalla Amsterdamin ulkopuolella sisaltaa ihmisen, jonka kauneuteen olen antanut itseni hukkua useamman kerran.

Elamani hulluudessa yllatyn, melkeinpa paivittain. Jokin tai joku herattaa minut, huonon ylosnousijan, joka paiva ymmarrykseen, etta maailma ja elama on todella minuakin varten. Tarkoituksellisuuksia etsiessa loydan tarkoituksen pakopaikkani olohuoneesta, eika se ole mitaan sen suurempaa tai pienempaa, kun aivoriihi toimivan konseptin kehittamisesta. Me kaikki taalla, me elaman raiskaamat ja parantaneet, tarvitsemme keskittymaa, kohdetta, minne energiamme suunnata. Samassa tilanteessa, hitusen harmaassa kollektiivisessa mielessa paatimme yhdistaa sen, mita kullakin on tarjottavana. Tulevaisuus nayttaytyy hetkellisiin visioihin ja kysyn itseltani, etta olenko vihdoin valmis pysahtymaan, antautumaan, keskittymaan ja panostamaan johonkin, josta saattaisi tulla elamani tyo, rakkaus ja tarkoitus?

Tyhjyyden hetkissa ikavoin. Muistan yhden ja toisen, joka matkallani on turvaa tarjonnut, sielunhoitoa unohtamatta, ja ikavoin. Mika niista shakin nappuloista olikaan se, joka liikkuu laudalla eniten...

Huomista en viela tunnusta, vaikka se ei kaukana olekaan. Eilisesta voin puhua paljon, silla sen tunnen, se on varmaa ja itsensa, silla ei ole enaa mahdollista ottaa uutta muotoa. Ellet sina, ystavani, halua antaa sille aivan uutta tulkintamallia. Niin ja niinpa, miksi ovatkaan muistomme eriavia, miksi sina pidat Hanesta ja mina pidan Tuosta - valikoiminen on kehittyneen olemuksemme yksi periaatteettomia olennaisia ominaisuuksia.

Kunnes taas bittiydyn..