Onnea tanaan, mita huomenna?

Suomi-ikava sai hetkellisen rauhan ystavan saapuessa sanomaan hei tanne synnin kaupungin laheisyyteen. Ja voi milta se tuntuukaan ilmaista itseaan omalla rakkaalla kielella, puhua asioista, joiden kasittely on tapahtunut aiemmin enemman oman mielen sisalla. Kolmetoista vuotta kurottiin kiinni sen minka ehdimme ja loysimme toisemme uudelleen. Sita se ystavyys on, vaitetaan, kun aikakaan ei tuhoa sidosta. Jaahyvaisia vain inhoan mina, vaikka kuinka monta kertaa niita olenkin jo elamani aikana ehtinyt esittaa. Luopuminen haikeudessaan on kauneutta sekin, toisen vapauttaminen tuo lopulta onnea ja tyytyvaisyytta. Ja niinhan se on, etta jotkut matkani varrella tavatut ihmeelliset olennot ovat siina vain sen hetken. Ei saisi takertua liiaksi fyysiseen lasnaoloon, se sydan kuitenkin on aina kaikilla rinkassaan mukana.

Rakkaus on totta ja todempaa kuin aikaisemmin. Oman kayttaytymisen muuttuminen pehmeaksi ja suvaitsevaisemmaksi kertoo huutaen viestia elamalta, etta taidan viimein olla valmis moiseen. Kolme kuukautta pois naennaisesta Suomi-turvapaikasta kasvatti ja edisti enemman, mita olin odottanutkaan. Se mieli, milla lahdin, hajosi, pirstaloitui ja heittaytyi ovelasti ympariinsa - seikkailuni oli tarkoituksenmukaisempi mita kuvittelin. Itseni hukkasin ja loysin, joka paiva on aikaa ja halua oivaltaa.

Toivon ja odotan, etta pian olen taas kiinni yhteiskunnassa. Nautin suunnattomasti vapaudentunteista, valittomyyksista ja paamaarattomyyden mukanaan tuomasta laineilusta, mutta eilen, tanaan ja luulen etta huomennakin, kaipaan hetkittaista pysyvyytta. Niin, mina, ystavien tuntemana vastavirtainen, haluan jotakin kestavyytta. Sita sen kaltaista, mika ei itseaan kuitenkaan verota. Muuttumattomuus aikuisuudessa: uskallus olla enemman itseaan ja luottaa siihen.

Ja voi kuinka taas rakastankaan!