En puhu, en edes ajattele, jos en tieda. Kuinka paljon itseani vastaan olenkaan tehnyt naihin henkilokohtaisiin lakeihin nahden! Jopa oma ymmarrykseni on kadonnut jonnekin mielipiteiden verkostoon, sinne upottautuneena se yrittaa huutaa jotakin, mihin tarttua. Sen jonkin pitaisi olla mina itse. Mina itse olin, avoinna ja vastaanottavaisena, valmis johonkin, mita edes tuo yli vuosi sitten koettu suhteeni ei antanut periksi. Rakastamaan, se kai se sana on, vaikka rumalta talla hetkella kuulostaakin.

Viela viikko sitten olin onnellinen, en pelkastaan itseni vaan myos ystavani saavutuksista. Pienista, joillekin jokapaivaisista asioista, mutta toisille niin tarkeista pienista satamista tassa oljyssa vellovassa meressa, jota elamaksikin kutsutaan. Mita tapahtui? Voi kun tietaisin koko totuuden. Ainoa ihminen, joka sen pystyisi minulle aukaisemaan, on hiljaa ja sanaton, aivan kuin tietaisi sen tavan olevan pahin ja paras keino minun kiduttamiseeni. Entiset tyttokaverit osaavat manipuloida, naemma. Eika se suhteen toinen osapuoli ole koskaan kuullutkaan kasitteesta "mita mina itse haluan". Lopputulos: oman suuni aukaisu tilanteeseen Tama On Nyt Siina Tapauksessa Ohi. Ja se on. Kun vain itse viela ymmartaisin sen olevan niin. Tai ehkei se ymmarryskaan riita - kun vain osaisin paastaa irti.

Suhde ei ollut pitka, vaivalloinen kyllakin. Parisen kuukautta kului aivan mielettoman intensiivisessa tilassa, ja vaikka kaikki ei, tai yleensa, ollut sita persikan tuoksuista hiililla kavelemista, nautin siita silti. Olinhan valmis kaikkeuksiin, enka enaa halunnut paeta. En paennut. Enka tee niin yhakaan, vaikka koti-ikavani on kovin suuri talla hetkella. Olkoon. Mikaan ei ole parempi siella, mika on huonosti taalla. Voin vain kellua, veteni pidattelee minut tassa. Ja osaanhan mina uida!