Draamoilla on tapana saada päätöksensä. Kuten myös kommuunimme sisäisen tulehduksen kanssa kävi. Hajonneet astiat, shokissa olleen mielen ja yhden osapuolen lähestulkoon särkyneen sydämen saa anteeksi auttamalla ymmärtämään syitä ja seurauksia. Minä jo luulin kuilun olevan mahdoton uuden sillan rakentamiselle, aliarvioin liiankin helpolla ystävän rakkauden voimaa. Kapasiteettini ymmärtämiseen tuntuu olevan rajaton, toisaalta sitähän olen elämältä aikoinaan erään tärkeän enon kysyessä pyytänyt. Mieleni on niin tottunut ratkomaan sosiaalisia ongelmia, että kaiken ollessa täynnä rauhaa ja rakkautta ihmettelen, että missä on vika. Nautinnolle antautuminen yrittää löytää tiensä ajatuksiini ja vielä minä sen otan vastaan sellaisenaan, antaa elämän kerrankin kulkea väärillä raiteilla toisaalla, edes tämän pienen hetken.

Olen ollut talomme vanki lähimenneisyydessä aivan liikaa. Olen omaksunut toisen olennon tavan elää ja olla, antanut empatiani kasvaa niin suureksi, että pikkuhiljaa muutuin siksi toiseksi, hukkasin omat ajatukseni, toiveeni, tapani ja sydämeni. Olin hetken aikaa hän, samalla toivoen löytäväni keinot pelastaa itseni hukkumasta jonkun toisen mereen. Ylenpalttinen auttaminen haavoittaa ihoni ja vaikka kaikki on korjattavissa, sen toisen murtumia en koskaan kykene korjaamaan. Maailmanparannus saa olla, hetken, kunnes löydän keinon tehdä sitä todella ja suoraan merkityksellisti, ilman niitä näkymättömän maailman energiavirtoja ja olettamuksia tehdä hyvää ja oikein sitä kautta. Painostus ei paranna tai muuta - voin ainoastaan korjata oman asenteeni siinä, missä toinen yrittää päästä eroon pahoista tavoistaan.

En ole rakastunut. Päivittäin päätän pakottaa tämän viimeisimmän exäni ulos muististani ja varsinkin sydämestäni. Työtä ei suinkaan helpota, että asumme saman katon alla muistuttamassa toisiamme toisistamme ja siitä, mitä olisi voinut olla, jos hän olisi valinnut toisin. Jokin on silti vialla. Sovimme ystävyydestä ja särkyneenäkin olen siihen kykeneväinen - tämä lienee sitä tunnetason aikuistumista, kun ei enää koe tarvetta ajatella pelkästään itseään vaan välittää ennemmin toisen täydestä onnesta. Silti hänellä ei sitä käsissään tällä hetkellä ole. Eilinen, tuo juhlanjälkeinen päivä näytti, kuinka jokin hänessä huutaa eitä ja surua, eikä kukaan ole saanut hänestä vielä irti tämän hetkisiä totuuksia. "Hän katuu", jo kaksi rakasta ovat sanoneet, mikä hetkellisesti nostatti minussa tunteen yhteenpalaamisen mahdollisuudesta. Ystävät käyttävät psykologiaakin, tosin samalla tietäen, että näitä sanoja en halua tai tarvitse elleivät he todella ajattele tilanteen olevan monimutkaistumassa tuohon suuntaan. Onko se? Haluanko edes tietää? Palaisinko todella ihmisen kanssa siihen, missä minun avoin sydämeni siirrettiin pois muotistaan ja tilalle valettiin uusi jo kerran käytetty kopio? Kakkosvaihtoehto olisi sukunimeni jos antautuisin uudelleen, siksipä kohdistan siniset silmäni vihreään paitaan, jossa lukee "Free hugs". Niin, sydämeni on nopea, alaston ja vastaanottavainen, mitä tapahtuukaan kun se tapaa toisen samanmoisen...

Rakastanhan minä sentään, jokaikistä pientä kulkijaa, joka polulleni sattuu. Sillä rakkaudella vaan ei ole tarvetta omistaa. Sen nimi on vapaus.