Kaiken jälkeen pettymys poistuu hiljaa huoneesta, sille ei ole tilaa tai paikkaa, sen tehtävä on tulla hetkeksi ja mennä, jotta elämä voi jatkua positiivisena kokeiluna universumin käsissä.

Niin oli rakkauteni suurta ja voimakasta, niin olivat ajatukseni täysin hänessä, meissä. Niin suljin sydämeni käytävät tulijoilta, vettä päästin viemäreihini valumaan, jotta viimeisetkin  kauniit olennot älyäisivät poistua luolistani. Valmis olin, enemmän kuin koskaan, tahdoin antautua kerrankin koko naiseudellani, silti samalla intuitiivisesti ymmärtäen, että tämä kaikki tulee vielä kokemaan päätöksensä. Käsiini jäi särkynyt sydän, jonka kokoaminen kestänee hetken. Epätoivoon en jaksa vaipua, enkä menetettyä rakasta vihata - ymmärrykseni symmetrioissa rakkauteni on sen verran suurta, että hänen onnellisuuttaan toivon. Hän sen myös löysi, pitkän viikon ajattelutyön tehneenä tajusi sydämensä kuuluvan yhä entiselle rakastetulleen. "Taistelen sinusta", minä aikanaan sanoin. Kykenemätön kuitenkin olen tekemään niin, en sentään rakkautta vastaan halua kiiltävää miekkaani nostaa. Universaalissa ja henkilökohtaisessa lakikirjassani sanotaan, että todellinen rakkaus vapauttaa. En liene kauniimpaa tunnetta koskaan kokenut, minkä eräät henkilöt ovat minulle hyvästejä jättäessään tarjonneet. Minulla kun on ne siivet, millä lentää, ja ne eräät viisaat henkilöt ovat häkistänsä minun antaneet lentää sinne, minne sydämeni viekään. Oli minun vuoroni kokea olla tuo henkilö, ja ymmärrän nyt heitä menneitä haamuja senttimetrin paremmin. En kadu, sillä tiedän, että tämä kokemus oli kohti sitä enemmän oikeata ihmistä. Kuka ikinä onkaan ja koska eteeni sattuukaan tulemaan, ei kiirettä enää - onni ei ole riippuvaista muista ihmisistä. On siis aika keskittyä itseeni, vihdoin sekin mahdollistui: synnin kaupungin kupeessa tässä talossa, missä hengillä on valtaa ja voimaa, minulla on oma tila, huone, jossa mieleni tajunnan reunamilla saa levätä itsessään.

Elämäni. Se heittelee, laittaa tilanteisiin, joissa voimani testataan. Mihin lie maailma valmistaakaan, en tiedä, en osaa arvata enkä haluakaan, vaikka uteliaisuuteni usein viekin minut liialliseen ennakointiin tulevista sekunneista. En voi kontrolloida maailmaa, en voi luoda universaalia todellisuutta. Sen sijaan voin ottaa auringon kuussa vastaan sellaisenaan ja oppia reagoimaan jokaiseen säteeseen sinä ihmisenä, mikä hetkessä rakentuu. Niin, todella aika keskittyä itseeni, sellaisena kuin olen, heijastamatta omaa epätietoista minäkuvaa ympäristöstäni, jotta ymmärtäisin enemmän. Olla oma peilinsä ja kuvatuksensa ja löytää rakkaus heijastuksesta...

...jotta voin taas jonakin päivänä rakastaa.