Kahdeskymmenesikuisuuden vuosi käynnistyi. Määrittelemättömästä suhteestani tuli toisen osapuolen mielenliikkeiden myötä päättämättömyyksien tunneapaja, enkä enää tiedä, sanoako kyllä vai ei, kun viikon tapaamistauon jälkeen lopputulos on jälleen muokkaantumassa uudeksi vaatteeksi keisarini kehoa peittämään. En sentään hihnassa kulje, nykimällä palaa iholle kiinni niissä hetkissä, jolloin yksinäisyyden varjojen kanssa taistelu tuntuu uuvuttavan loputtomasti. En ole pelastaja, huora, äiti tai edes aviopuoliso - olen Minä, omassa vapaassa liikkeessäni ja valitsen antautumisen hetkeni itsenäisyyden pohjalta. Ymmärtää voin, toki, unohtaa ja anteeksikin antaa, mutta vaateet ja odotukset ovat täysin turhia taikoja ylleni langettaa.

Vaatimuksena aurinko nousi tänään, puhui monella kielellä, osaamatta niistä yhtään täydellisesti ja ne kysymykset, ei se niihin vastausta halunnut, vaan minun toteuttavan niiden merkityksissä omaa olemassaoloaan. Tänäänkään en taida jaksaa, ei minusta ole juoksemaan naapurin niityillä leijojen perässä, katsellen varjoni syyttävyyttä, kuinka taas unohdinkaan, mitä itse haluan. Helppoa se on, välittää toisesta enemmän kuin itsestään, vaikka lopputuloksien tuhoisuus kaivertaa kokemuksien pronssilevyihin merkintöjä, jotka tulisi muistaa aina ja ikuisesti. Opettelen vasta, olemaan ihminen itsessäni, kunpa koko maailma tekisi samoin.