Se sanoo, että on antanut sisällään tilaa minulle, sellaisenaan ottaisi vastaan tilanteet, paljon se puhuu ja seuraavana aamuna kertoo yhä kamppailevansa itseään vastaan. Itselleenkin tilaa se ottaa ja minä siinä samassa aallossa eristäydyn pikkuhiljaa takaisin yhteiskuntaan, tekemään velvollisuuteni ja ottamaan vastuuta. En kiellä, etteikö tämä epäsäännöllinen elämäntapani olisi nautinnollista, kaikkine käänteineen, epäsopivine tapahtumineen ja arvaamattomuuksineen, mutta selviytymisen ollessa kiinni omasta itsestäni on pakko ryhtyä rattaaksi.  

Kuinka se jalkaa puskeva kissa, se sama joka lähtee hellyyden jälkeen seuraamaan, on kaikessa riippuvuudessaan ihana ja ihmeellinen, kun taas se mies, joka roikkuu ja riippuu, on vastenmielinen ja ahdistava. Tai se ystävä, jonka loputon terapeutin tarve kyseenalaistuu vasta siinä vaiheessa, kun oma psyykkinen tila alkaa lähenemään diagnoosia "hoidon tarpeessa". Kuinka paljon sitä onkaan ollut valmis antamaan periksi omastaan sen toisen vuoksi, taivuttanut ymmärryksen rajoja kuin aikaa ja asettanut itsensä aina viimeiseksi kaikessa, lukemattomasti pettyen siihen, kuinka moni on valmis olemaan itsekäs. Taivutan aikaa uuteen muotoon, sen nimi on minä ja minuus, siinä ajassa opetellaan tuijottamaan epäitsekkäällä tavalla omaan napaan.

Uusi koti kodentuu päivä päivältä enemmän. Kaipuu silti täydelliseen itsehallintoon, toisten sääntöjen ja lakien mukaan eläminen toisinaan tuntuu raskaalta ja vangitsevalta. En valita kuitenkaan, tällä kertaa näissä neliöissä on olo kelvollinen ja kepeä, varsinkin edelliseen Tuomion Taloon verraten. Oppitunti sekin oli, itsessään, kuten koko elämäni teema, ja viimein tiedän, minkälaisia ihmisiä välttää ja hyväksynkin, etten pysty sitä puoltamaailmaa pelastamaan. Rakkautta sekin, minulta itselleni.