Syvalla se huuto kaikui, itsessani tietoiseksi asettui ja mina valttelin ottamasta sita vastaan. En halunnut kuulla totuuksia, olen tottunut vaaraan ja vaikeaan, en ymmartanyt hyvan olevan minuakin varten. Syvalla se huuto kuultiin, itseni ulkopuolelle avunpyynto kantautui ja jouluaaton ikavat episodit olivat kaikessa yhta itseni arkoihin toiveisiin. Kuulen kaikkeuteni, palasina ja hiljaa, enka silti kuuntele tarpeeksi, niin etta oppisin reagoimaan alati intuitiivisella voimalla sekunnin murto-osaa nopeammin. Tarvitsin hanet ja hanen taloon tulemisensa, suuren maaran negaatioita ihmisten valisissa energioissa ja lopulta itsestani riippumattoman paatoksen lahtemiseen. Voiman tarvitsin, todella, kun en itse enaa osannut erottaa punaista ja sinista siita kaikesta violettisuudesta. Ja tanaan, uuden vuoden ensimmaisena lauantaina elamani kiittaa sita voimaa, joka puhalsi minut ulos entisesta, kohti tasapainoisuuksien rauhaa ja henkista symmetriaa. Tassa olen, jalleen uudessa kodissa, toiveikkaana kestavyyden suhteen. Seikkailuni tuntuvat saaneen yhden paatoksen, se seuraavan alku lahellani kuiskailee jo korvaan, miettien kuinka houkutella minut kokemaan jotakin avartavan ihmeellista.

En tieda viela vuoden tuntua. Jokin loputon haikeus koki ilottomuuden tuhansien rakettien keskella, Synnin Kaupungin laitamilla ihmettelin, mista olenkaan luopumassa. Mika on mennyt ja mita on tuleva, mietin, samalla toivoen loputtomien sekunnin edella nykyhetkea -luuppien loppuvan ja elaman antavan mahdollisuuden olla vain ja ainoastaan lasna. Niin sanotaan maailmassa tapahtuvan kummia, ihmisten kokevan omituisuuksia omissa pienissa karsinoissaan, mina vaitan omituista olevan sen, etta olemme unohtaneet taman kaiken materialistisen vaurauden keskella oman perimmaisen olemassaolomme.

Rakkaudellisuus parisuhteettomuudessa lammittaa enemman kuin Eraan Ihan Oikean Aikuisen pikkupoikamaisuus. Suhteettomuus antaa aikaa rakentaa itseaan, jatkaa siita, mihin ikina jainkaan noin nelisen kuukautta sitten astuessani vasyneilla jaloilla tuohon taloon, mika teki minusta sisaisesti varjokuvan siita minasta, mita ennen olin. Palaan pieneen soutuveneeseeni, airoilla kampean sateenkaarimerelle ja saippuakuplan sisalla hyvastit sille kiviselle rannalle, joka kauemmaksi, aina vaan kauemmaksi utuaa.