Yhden kävellessä ulos ovesta ja toisen tullessa mieleen ihmettelen omaa yhä jokseenkin viatonta olemustani, pimeyden tullen murran enkelinsiipeni keijupölyksi ja kasvatan sarvet kituvista kivistä. Kaksinaiseuteni, päättämättömyyden skitsofrenia ja samalla hyvän ja pahan tunnistaminen yhdeksi olevaiseksi, ajaa toisinaan minut ääreltä toiselle, löytämättä kestävää tasapainoilua maailmojen välisiin tiloihin. Onko elämäni tuominnut minut ymmärryksen toiveeni myötä kokemaan jakautuneisuuden maailmassa, ihmissä, sisälläni? Mustavalkoisuus synnyttää harmautta, kolmas tekijä on yhteinen totuus. Toisinaan olen hyvä niissä hetkissä, missä vastassani on paha ja toisinaan paha niissä, jolloin edessäni väreilee puhdas hyvyys. Loputon vastakohdittaminen omassa irrationaalisuudessaan pakottaa tutkimaan tarkoituksellisuutta, hyötyä ja sen suhdetta, vaikka vastaus antaakin itseään odottaa.

Elämäni aaltoilee. Tänään olen tässä, pysähtymiseen valmiina ja huomenna tunnen, että jokin yhä viettää keinuvaa venettäni vasemmalle, sinne usvaisuuteen, minkä lävitse en ole oppinut näkemään. Huomisiin ne ymmärryksen tornit rakentuvat, tähän hetkeen teot seurauksineen tahtovat itsensä luoda. Esteetön elämä ja rajaton mieli, muurien murtaminen sisäisessä ajattelussaan, vapauden symboliikka unissani ja ne hennot tunteet ihmisyyden perusmonimutkaisuudessa, niiden kanssa minä kokoan enkelinsiipeni ja soluttaudun kiehtovaan alamaailmaan - sisäinen demonini vaatii pienintä sormea, edes satunnaisesti, jotta sen loputon hedonistinen nälkä tyydyttyy.

Lävitseni kulki yön aikana, puolivieraassa sylissä nukkuessa, satatuhatta pahaa ja yksi hyvä, levottomassa kuussa en osannut sulkea silmäni kuin puolittain ja aamulla en osannut olla ihminen. Silti odotan seuraavaa kertaa, kun tuo kulkija polulleni sattuu, kukapa siitä ei nauttisi, kun itsensä toisesta löytää.

Kunnes jälleen kohtaamme.