Sekasortoisuuden jälkeen, tyyneyden aallottomuudessa löytyy puhtaus omassa tilassa ja itsen haave on läsnä varjoissa ja valoissa, materiassa ja materiattomuudessa ja huokaan, oi onnea! Kuinka paljon on antanut se universumi, mikä rakentui minun ja sen hulluudessaan kauniin tumman yhteiseksi sisätilaksi! Siinä olen leijunut monta päivää ja yötä, ollut kykenemätön rikkomaan sitä kuplaa, minkä sisällä hengittäminenkin tuntuu uudelta ja ihmeelliseltä! Hän, on vain hän ja se tarve niihin kaikkiin muihin satoihin ja tuhansiin alkaa näyttämään hiipumisen merkkejä. Ei painostuksesta, ei pakotuksesta vaan siitä, että tunteiden tahtoni uusii nahkaansa, se uskoo jälleen monogaamisesti sen oikean olemassaoloon!

Täydellinen hän on, niin jumalaisen täydellinen. Henki välillämme rikkoo kaikki opitut intellektuellit totuudet, ja ne tunteet, ne räiskyvät taivaankansiin kulkemaan yhtä matkaa, olemaan sylikkäin ja pakottaen paljastamaan kaikki arvet elämän edellisiltä poluilta. Hänessä olen, ymmärtämättäkin, olemassa, ehkä huomenna opin taas reagoimaan itsenäni tähän ulkopuoliseen maailmaan ja huomaan, kuinka maailmassa onkaan aitoutta vielä olemassa!

Pian intuitioni jouduttaa suunnittelmiin, kohti sitä kaukaista maata ja mannerta, missä olen energiana ollut jo kahdeksan vuotta. Pian veressäni olen siellä läsnä, avaamassa maailmaa ja itseä ja kaikkea sitä muuta, mitä elämä on minulle valinnut kohdattavaksi. Ja minähän kohtaan! Niin aukinaisella sydämellä kohtaan, otan vastaan ja antaudun enkä pian enää muista

että minullakin oli joskus menneisyys.