Niin kovin eksyn hetkittäin itsestäni, eksyn ajatuksiini hänessä, siinä toisessa ja siinä kolmannessa, enkä löydä tietäni takaisin...ellen murusta keksistäni palasia polkuni varrelle. Paha noita se on, se tunne joka vaatii itselleen kaiken, epätäydellisyyksiin tyytymättä. Tuhat kertaa mielessäni lausun vastaloitsun ja pian huomaan, etten ole kanavoitu kuin itseeni ja löydän sen eksyneen minän, joka on kovin onnellinen saapumisestani luokseen, taas, kuin vanha, kadonnut tuttava. Itsensä antautumisen jälkeen on palattava irrallisuuteen, yksilöitymään ja rauhaan, minkä voimalla kuljen eteenpäin yhden päivän verran. Onnellisena siitä, että ei tarvitse koskea toisen kylkeä pelkästään pakkomielteiden vuoksi. Minuudella on uusi leikki, itsenäistyminen, ja se nauttii siitä suunnattomasti. Emotionaalisesti omavaraiseksi se on kasvamassa ja ymmärtää, kuinka kaiken järjettömyyden oivaltaminen vapauttaa kahleistaan. Mitä sitten, jos velkaa on tuhatta ja sataa, se on paperia ja metallia, hallitseva käsite, mielen kontrolli - välinpitämättömyys on toisaalta välittämistä siitä tärkeimmästä, itsestään.

Aikaisin aamulla en herää, vieläkään, verottajan nimi on viikonloppu ja se vanhetessaan kasvattaa saataviaan. Siltikään katumus ei kuulu sanavarastooni, senkin takana on yleensä jokin tärkeä oppi, karmallinen lahjoitus, mikä venyttää tietoisuuden rajoja kauemmaksi toisistaan. Väliin jäävällä tilalla lienee käyttöä tulevaisuudessa, se on tärkeintä pääomaa ja suurin kompassi kulkiessani tämän pallon alastonta pintaa.

Itsellinen. Sitä olen, ainakin tänään, nautin ja nauran energian virratessa ohi ja läpi, hurmaannun olemisen siedettävästä keveydestä, enkä enää muista, mikä on koskaan väärin ja kieroa ollut.