Yöllä olen enemmän totta, vereni tuntuu kiertävän nopeammin ja mieleni pakottautuu varjojen totuuksiin, peläten auringonnousun kiertävän lävitseen. Yö, pimeys, kieltäymyksille antautuminen ja se jumalallinen kauneus, mikä harsoisena tunkeutuu tajunnanvirraksi juuri niinä viimeisinä hetkinä ennen uneen pakottautumista. Olen yön lapsi, joka rakastelee aamuisten auringonsäteiden kanssa, kehräten niitä vedenpisaroiden heijastuksista ja uskoen kaiken olevan sitä yhtä ja samaa - yötäpäivää.

"Kun mieli ja sydän ovat samassa paikassa yhtä aikaa", se nainen, se vanha ja viisas nainen sanoi. Puhui paljon, samaa kieltäkin vielä, mutta iso osa niistä jäätyneistä lauseista oli annettava sulaa omaan mahdottomuuteensa - eihän kukaan toinen voi minun totuuteni kanssa rakastella. Mieli. Sydän. Ne ovat löytyneet, ensimmäistä kertaa, yhdestä ja samasta paikasta, siitä universumista, mitä olen etsimättä etsinyt jo vuosia. Hänessä ne ryhtyivät yhtenä kokonaisuutena toimimaan ja sekunneissa huomaan epäilyn olevan muisto menneestä elämästä. Kaikki on purettu palasiksi, analyyttinen mieli on kokenut orgastisen kohtanlontanssinsa, eikä partneri kertaakaan astunut kristallivarpailleni. Palaset, yhtenäkahtena, yhdessä kahdessa, samanmuotoiset, laatikkoleikin jokainen tyhjyys on olemassa vain, jotta se voisi olla täysi. Vastakohta on itse oma synonyyminsa. Luopuminen on turhaa, ei ole jäljellä luovuttavaa. Se rakastutti minut itseensä, henkinen peilikuvani, prinssini violetin yksisarvisen selässä ja se ainoa koskaan ikinä, jonka vuoksi en rakastele kaikkea kaunista, mikä eteeni elämä kuljettaa. Niin, rakastuin, rakastun ja rakastan, niin lujaa, että luuni musertuvat tunteiden paineessa.

Se puheen määrä, kaikessa tärkeässä järjettömyydessään, sillä me toisemme lassoamme uudestaan ja uudestaan, ihmetellen itsejämme toisessa ja toista itsessä - kaiken ollessa rehellisesti avoinna ei voi piilottaa edes niitä totuuksia, mitkä nolouden leiman vuoksi ovat tähän saakka jääneet sanomatta. Ei, kaikki on tullut ulos, tarjonnut tajuntaan kiinni toisen ihmeteltäväksi, että oh, olethan se sinä, sinä siinä, minussahan sinä olet!

Jumalaa minä rakastelen, kun hänen silmiinsä katson, ja saatanan kanssa tanssin loputtomissa mielimatkoissamme, mikä paratiisini polku hän onkaan!