Rinkkani täyttyy taas vaatteista, niistä kaikista mitä olen tämän seikkailuni varrella kerännyt ja myös niistä, joita rakas ystäväni toi Suomesta tänne Synnin Kaupunkiin. Rinkkani painon tulee olla kevyt, se täytyy jaksaa kantaa maapallon toiselle puolelle. Ehken täytä sitä sittenkään ääriään myöten, jospa lainaisin ystävän varastoa yhden matkalaukullisen verran, saisin samalla syyn palata kohtaamaan kaiken sen, mikä täällä jää vielä kesken. Rakastan tätä kaupunkia, sen arvaamattomia katuja, sen vapaamielisyyttä, keskustelua kaipaavia kodittomia, elämän kolhimia huippuyliopiston tekeleitä ja niitä hetkiä, kun auttavia käsiä ojentuu eteen enemmän kuin koskaan on pyytänyt. Koti tämä Synnin Kaupunki on, se fyysinen tila, jossa olemisen keveys on kaikessa raskaudessaan sietämättömän nautinnollista. Silti on mentävä, on taas mentävä, kauas kohti aurinkoa ja Häntä, joka täydellisyydessään saa minut matkustamaan yli linnunradan ja kääntämään vieraiden kuiden vuoret.

Lähtemään Hän joutui, pakotetusti valtioiden sääntöjen vuoksi, eikä olisi palannut kuin 90 päivän päästä. Ei, en suostu, senkin ymmärtäen, että aika voi kuiskailla meille kovin eri kieltä. Sen aika on nyt. Olin hänen ja vain hänen sen pienen mutta merkittävän ajan, sydämeni kiinnittyi häneen ja vain häneen, joka solu minussa puhuu hänen nimeään ja ihoaan, enkä minä odota kolmea kuukautta. Siksi lähden maahan, jonka kohtalokkuudesta omalle elämälleni olen ollut tietoinen jo kahdeksan vuotta. Intiaksi sitä kutsutaan, enkä tiedä lainkaan, mikä minua siellä odottaa. Paitsi Hän, olennoista viehkoin, hän, joka sai loputtoman vastuuttomuuden kehäni pysähtymään, avasi sydämeni ja rakasti, puhui kehoni sanoilla, matkasi mieleni kanssa ymmärryksen salaisuuksien rajoille ja palautti takaisin maan pinnalle - kuka kysyy, miksi rakastan?

Elämälle annoin periksi, siinä virrassa vietävänä olen jälleen, ei ollut minun aikani pysähtyä. Tunnen, on mentävä.