Delhin kuumuus jai taakse, kuten myos tapani antaa periksi. Siina olen ollut hyva, sentaan, luovuttamisen suloisuus on estanyt onnistumistani lahestulkoon olemassaoloaikani verran. Kuinka monta hyvaa olen lahettanyt ovesta ulos ja kuinka monta pahaa paastanyt tulvimaan tiivistamattomista ikkunoistani sisaan! Mahdollisuuksien totuudelliseen luonteeseen uskominen on tapahtunut yleensa sen jalkeen, kun itse Mahdollisuus on torjuttu, hukutettu ja viela sen lisaksi haudattu hengettomyyksien kaatopaikalle, kivessaan jaahyvaisena “itsetunnoton”. Periksiantaminen on ollut kielletty taiteenala, sita ei ole sallinut itselleen eika muille, silti se on ollut lahestulkoon paamaara: en osaa, en voi, en opi, en jaksa, en halua. Satojen ja tuhansien ajatuksien voimalla oma itse on murskattu tunnottomaan tilaan, uskominen minuuteen varastettu ja tarjottu naapurille koiranruoaksi ja se kuona, mita jaa jaljelle, siita pitaisi osata sanoa olevansa ihminen ja sopeutua mallikkaasti puolitarkeisiin saannostoihin ja olla tasapainen. Mieli, se sanoi. Sinun mielesi sinua ohjaa, se vaitti. Enka uskonut, en ihan heti, torjuin ja pakenin enka kyennyt halaamaan, en tietenkaan, olinhan pakotettu selka seinaa vasten kohtaamaan sen, mika minusta oli periksiantajan rakentanut. Ymmarrykseni toisenlaisuus alkaa pienesti ja hiljaa kohtaamaan hanen ymmarryksensa ydinta ja huomaan, etta todella olen ollut orjuutettuna taysin itsevaltaiselle mielelleni. Kuka mina taas olenkaan, sen kaiken kuonan alla, virheiden jatkumossa ihmettelen, miksi oikeintekeminen on hankalaa, vaikka oikeudenmukaisuuksista on taysin ja enemmankin kuin tietoinen.

En muista, enka usko, etta kukaan on koskaan aiemmin halunnut nahda todellista minaani. Niin kovin usein olen muokannut itseni varsinkin vastakkaisen sukupuolen edustajan toiveiden mukaisesti tiettyyn muottiin, ihan vain siksi, etta olisin olemassa ja minussa oltaisiin totta ja hyvaksyttaisiin. Saisin olla miesta lahella, mina isaton, aivan kuin jokainen mies, jonka kanssa olen saamatta maannut olisi se isa, jonka nain ei tarvitsisi hylata minua. Kunhan olen hanen mahdottoman rakkautensa arvoinen, kunhan mina olen tarpeeksi hyva.

Rakkauden vaikeutena talla kertaa  kaksi aaripaista tunnekokemusta elaman tilasta: toisaalta vihaa, inhoaa ja halveksii miehia ja sita samuraimiekkaa, jolla se israelin ihmelapsi onnistui minani lavistamaan. Toisaalta rakastaa tata vieressa nukkuvaa universumin olentoa, joka valollaan pelasti minut pimeimmasta, 28-vuotta kestaneesta tunnelista ja joka rakastaa, koko nuorella sydamellaan,  jonka oma kaaos on viela keskeneraisesti kasitelty. Nautinto tassa paradoksaalisessa jatkumossa on ollut harvenevaa, vaikeuksille on annettu periksi ja tajuttu taas, etta eihan sen niin pida menna. Voimaa ja vahvuutta kasvattaessani mieleen piirtyy aamuyon tunneilla piruja ja pahoja henkia ja meditaation voima muistuttaa intuition tasolla itsestaan – on aika kasvaa itsehallinnolliseksi tahan hetkeen ja vain tahan hetkeen – eilinen ei ole enaa totta.

Se mieli, se on pitanyt minut masennuksessa, tehnyt minusta onnettoman, vaikka ymparillani olisi tuhat aurinkoa ja sata kissankelloa laulamassa maailman kauneimpia melodioita. Se teki minut sairaaksi, kyvyttomaksi ja toivottomaksi, se antoi ymmartaa olemattomuuteni. Elama, voi elama, pienuus on kaunista, sita minakin olen, se kaikki muu, se kaikki loputon ronsyilevyys, joka vierustoveria kiehtoo suunnatomasti, on rakennettua itsetuntoa jonkin toisen ehdoilla. Ihmisten hallitsemisen oveluutta, alastomien sydanten alistaminen. Hiljaisuus on olemassa vain sen hetken, kunnes aani loytaa uudelleen taajuutensa. Sen sydamessa se taajuus, sinne mina kuiskaan, etta rakastan.