Olen unohtanut, kuinka vastaanottaa ja hyvaksya omia tunteitani. Niin kauaksi olen niita tyontanyt, etta niista on rakentunut kokonainen maailma, josta on kovin vaikea saada viisumia takaisin kotiin, itseen. Sen lisaksi olen ymmartanyt Intian aivan uudesta perspektiivista, se alun ihmeellisyys ja loputon kauneus on pikkuhiljaa karissut tasta diaesityksesta ja itsepuhdistuksen tehneet faktat asettuneet ajatuksiini. Osasyyna talle nakemysmuutokselle on tietysti, kuinkas muutenkaan, se mies, joka kotimaataan vihaa. Aiemmin pidin hanta puolihulluna, kuinka nain hyvaa ja kaunista voi noin julmasti ajatuksissaan kohdella, mutta joudun, ehka ensimmaista kertaa elamassani myontamaan vallitsevien realiteettien olemassaolon. Enka pida siita mita naen. Maailma. Kaikessa ihmeellisyydessaan se on itse- ja varsinkin toisinhoisten pirujen leikkikentta. Olkoon, maailmaa ei voi muuttaa, itsensa voi. Toivottavasti, jos nyt uudestisyntymista hetki pidetaan absoluuttisena totuutena, minun ei tarvitsisi saapua talle planeetalle enaa toista, kolmatta, neljatta tai mahdollisesti jopa sadatta kertaa - olen nahnyt sen, mika minun tarvitsi nahda. Ja paljon enemman.

Kolmatta kertaa bakteerikannan kotina kehoni toimii. Vasyttavaa, tuo makaaminen, niin kovin vasyttavaa. Onneksi on kaukosaadin ja ainakin kymmenen kanavaa, joiden kieli ei taivu ihan niin hankalasti kuin hindilla tapana. Tatako varten tanne tulin, todella, kokemaan sen incredible Indian, sangynpohjalla, energiatonna ja ihmetellen, etta minnekas se elamani taas katosikaan! Liiaksi maailmani on pysahtynyt ja oman elamani dramaturgi sisalla huutaa toimintaa, toimintaa, liiketta, nainen, ota se mika sinulle kuuluu! Kuinka haukata kerralla koko maailma, kysyn siis...

Egotekoni jalkeen kaikki muuttui. Antauduin sietamattomaan sielulliseen puhdistukseen, jonka lopputuloksena oli hajoaminen, jonka seurauksena alkoi kokoaminen, jonka aikana huomasin jotakin puuttuvan. Kaikkien niiden sisaisten ominaisuuksieni lisaksi, joita olen vuosien varrella itseeni koonnut ymparistosta, mika vaan on ollut kiehtovaa ja ihanaa, on ollut sisaistamisen arvoista, oli kyseessa sitten paihteet, luonteenpiirre, vaatekappale tai jokin muu, mika tuntuu oikealta ja itselta. Toki, jokin suuntaviiva silla on, mita ulkopuolelta keraantyy, eihan se kiinnostus koskaan turhaa ole, ei, mutta voiko sita asioiden kasaantumaa todella kutsua itseksi? Persoonallinen, kylla, alusta loppuun ja tinkimattomasti, mutta eipa se persoonallisuus ole sita, mika on taysin valtavirtaa vastaan tai vastavirtaa myoten. Se on se syvin, mika ei ole riippuvainen mistaan ulkoisesta tekijasta, ei myoskaan se "tuota haluan olla" -osa ajattelusta ja toiminnasta. Ihannointi, apinointi, vaarien humalien palvonta ja naapurikateus - niista on nykyajan ihmiset tehty ja sitten ne viela uskovat olevansa omaa itsea! Taidan todella olla sen kymmenen paivan hiljaisuusmeditaation tarpeessa.

Olen siis menossa naimisiin, hippivapaarakkausminaani vastaan. Rauhoittuminen ja sitoutuminen on tuottanut ja tuottaa ongelmia. Yksi ihminen koko loppuelaman ja ne kaikki muuta kauniit siella aidan toisella puolella, ulvomassa alastomina kuita ja tahtia ja elaen....niin, parisuhde on kuolemista kurjin: olet yha elossa, mutta et ela. Kuinka tehda toisin eika olla vanki hakissansa vaan vailla kaltereita olla siina rakkaudessa, mika kuitenkin jo yhteenkahteen sydameen on synnytetty!

Intiamatka venyy. Ensi vuoden puolella edettaneen suuntaan tai toiseen. Suomeentuminen tuntuu hankalalta, sita on viimein irtaantunut tuosta kylmasta kohdusta, minka nimittaminen kotimaaksi tuntuu lahinna huonolta yritykselta valehdella itselleen. Kieli, sen se antoi. Sen kanssa tanssin yha, kevyesti ja vapaana, oi, silla ei ole kahleita, silla on pitkat jalat ja lumoavat kasvot. Eika se pelkaa.