Unelmilla on tapana etsia uusi kuori, johon verhota alaston vartalonsa piiloon vanhojen ja toteuttamattomien unelmien katseilta. Salamoivat silmat puhkovat reikia pintaan niin, etta olemassaolo alistuu hetkellisesti vaaran tunteelle ja mina itselta kysyy: enko tallaisenakaan saisi olla olemassa? Enko minakaan ole, sittenkaan, kelvollinen? Mita muuta viela haluat, jota et lopulta haluakaan?, kehaa loputtomasti kiertaneena se ulvoo ja mina yritan peittaa korviani silta vinkumiselta ja vikinalta, aivan kuin en vielakaan myontaisi janoni olevan loppumaton - varsinkin jos se pullo on naapurin kasissa.

Kuinka monta kysymysta taytyy tyhjyydelle esittaa, etta se vastaus on jotakin muuta kuin tyhjyys itsessaan? Uteliaisuus nakerteli piparkakusta polulle tien kotiin, mutta unohti matkansa varrella, etta mika se koti taas olikaan...ja erehtyi kysymaan janikselta, ketulta, linnulta ja kukattomilta varsilta, missa on koti ja uskoi kaikkiin vastauksiin, niin, parempi olisi sita tyhjyytta vaivata, intuitiivisempi sekin lie. Kyselyikani on tullut aikansa paahan. Loputtomat retket loputtomien ajatusten valtatiella ovat kayneet vaatimattomasti turhauttaviksi, filosofointi on syntynyt kirosanaksi kaikkeuteen enka enaa nauti siita, etta tunnit kuluvat, paikasta ja seurasta riippumatta, katsellen tajuntani teatteria parhaalta paikalta. Energiallani on tarve kohdistua, muuttua nakyvaksi ja olevaksi, syntya aistimuksina todeksi, kauniiksi jumalattareksi ja olla osa versottua todellisuutta! "Mina tahdon ulos", se sanoo, sisainen aaneni, kovin pitkaan se kellaribaarissa baskeri paassaan onkin tyhjaa viinilasia tuijottanut, toivoen jonkun sattuvan seuraansa Toivottomuuteen.

Miksi se luominen on niin kovin tuskaisen olemuksen ottanut, vaikka se on ainoa asia, mika edes pienesti varpaitani nauraen kutittaa? Estoinen estoton, olen, kai, Portugalin jarvet minut alasti ovat nahneet vaan ystavani eivat edes tata pienta bittitaivaan palstaa! "Etko voisi jonnekin enempaan ja suurempaan, julkituomaan", se jokin viisas sukulainen sanoo ajatuksissani ja mina ihmettelen, etta minne, mina, minne? Usko ja oma kyky, ne kaksi taytyisi saada asumaan samaan huoneeseen, niin kovin pysyvaisesti, etta osoitteenmuutoksesta voisi viimein tehda ilmoituksen itselle ja sen jalkeen sille maailmalle, joka vaittaa jotakin odottavansa.

Planeetta Intia, sellainen se on, toisesta maailmasta, Kohtalon universumista, Karman synnyttama.

Vieressa nukkuu toinen, kipujaan ulos ja minakin hiljaa katteni tarttumaa avaan ja vapautan kahleet mielikuvituksessani, itseani elamaan visualisoin

ja sita nukkuvaa rakastamaan.