Elama tuntuu oudolta. Aivan kuin se olisi jonkun toisen. Ainakin sen kulku riippuu jostakin toisesta. Sekin oudoksuttaa, aivan kuin rakastamani itsellisyys olisi lomalla, poissa toisaalla keraantymassa isommaksi ja todemmaksi mita koskaan aikaisemmin, ja kotiinpaluun hetkena se on olemassa siksi, etta voisin unohtaa taman kummallisuuksien kauden. Se vaan ei tunnu paattyvan, sen kaanteet ovat jonossa odottamattomia ja sen loputon vaikeus ja negaatiointi tuntuu toisinaan ihan mahdottomalta esteikolta ja siella, siella pienessa, kaukaisessa pisteessa ymmartaa positiivisuuden lasnaolon ja sallii suhtautumisen muuttua myotatuntoisemmaksi. Se tahtoni kuitenkin on, se hyva, onnellisuus ja oikeudenmukaisuus, sen toimintaan saattaminen vain naissa paivissani on paikalla vain puolittain. Enta jos antautuisin, ihan kokonaan ja estoitta ja kelluisin naissa tilateissa, tunteissa ja energioissa nauraen vatsa rutussa ja kippurassa enka antaisi sen vaaranlaisen voiman alistaa itsea ja rakasta? Hankalaa, etta kannattelen niin paljon valintoja, vaikka olen vain ihminen. Vastuu ja sen ymmartaminen, kuinka se toimii kun ei ole enaa pelkastaan se ymmarretty itse vaan muitakin, elavia olentoja, etta taytyy nekin huomioida jatkuvasti kaikessa toiminnassaan. Ja siina menen hukkaan, hetkeksi, etta kuinka voin enaa tehda itselleni oikein, jos se on sille toiselle vaarin, ja jos teen toiselle oikein, olen itseni kanssa enemman solmunpaita taysi kuin tyytyvainen kahdennetun tien kulkija! Siina olen, kellumatta, ja ne tilanteet yha tapahtuvat. Opettelen, kovasti, ajatukseni tasolla opettelen ja hitaasti, kuten tapanani on, ymmarran, etta joskus se toiminta on tarkeampaa kuin ajatus. Olihan se mielenkiintoista, tosin, elaa paansa sisalla yli kymmenen vuotta. Todellisuus on uusi. Siksi kai siina nain hankaloinkin.

Luottamusta vaatii, elama, mina itse ja parisuhde. Aikaisemmin luotin, kaikkiin kaikkialla, tosin mieluummin narkomaaniin kadulla kuin pukutatiin pankin tiskilla. Enaa en tieda. Olen omaksunut niin paljon ajatuksia tuolta toiselta puolelta, tullut lahemmaksi hanta kuin han minua, hylannyt paljon aiemman toimintatapani kulmakivia ja kokenut itseni siina rikkonaiseksi - mika on oikein ja mika vaarin? Ilmeinen on usein huijaavaa, aitous ja jumaluus piilee uskomattomissa paikoissa, odottamattomuus on elaman tapa toimia ja tulla todeksi ja siina mina olen itseani hukannut, kun syvia kokemuksiani vastaan asetuin, etta koko elamani olen ollut taysin vaarassa. Siinakin, etta ihmisille ollaan kivoja ja kiltteja. Siitakin mina luovuin ja sijoitin valinpitamattomyyden sen tilalle. Musta kruunu paassani lienee, kaiken tilalla, etta itsellani olisi helpompi olla, puhuttiin, etten liittaisi omaa itseani kaikkeen pahaan ja ongelmalliseen, totta se, taytyy ottaa itseni ensisijaisena, mutta miksi sen taytyy tarkoittaa, etta kaikki muu on taysin merkityksetonta? Miksi taytyy olla niin aarimmainen kaikessaan, miksi tasapainon saavuttaminen vaatii hurjasti tyota? Onko se verrannollinen siihen, kuinka epatasapainoon on elama minut saattanut? 

Sisaiset ristiriidat ovat naina paivina kovasti myos ulkopuolisia. Valinnat ja seuraukset, energioiden laatu ja suuruudet ja se kaikki, mika estaa nakemasta, tuntemasta ja toteutumasta. Elaman kanssa taytyy oppia pelaamaan, joku vaitti. Eiko sen voisi lopettaa, pelaamisen, kokonaan, lopullisesti, ja oppia vain olemaan, elamassa, itsessaan ja nauttia siita pyhasta ja puhtaasta syysmetsan hengesta ilman painostusta? Antautua olemaan hetki, ei suoritus?

Rakastan, silla vapaus on olemassa. Se olet sina.