Ahkera, luotettava, tunnollinen ja edelleen ahkera. Aina niin. Kaikkialla. Esteettömästi. Voisi luulla, harmillisen harhaisesti, että käteisvarojen hankkimiseen tarkoitettu arkinen työ löytyy tällaiselle muurahaiselle helpolla, vaivattomasti, että ne melkein soittavat ja kutsuvat joukkoonsa, osaksi ratastoa. Todellisuuden kirjavuus näyttäytyy harmaana. Jos minua ei palkata, palkitkaa edes. Unelmoiva luonteenpiirre on totta, mutta sen ilmentymänä on jo jonkin aikaa näyttäytynyt toimiminen - sinipunaisten haaveiden saavuttaminen kun vaatii edistämistä, actionia ja tietysti, voi, sana jota vihaan ja joka maailmaakin osittain pyörittää, rahaa. Mikä mukavampi häpeällisen aikainen aamuherätelmä, kuin ääni puhelimessa, etten tullut valituksi. Valituksi mihinkä? Korkeampaan elintasoon? Menetys ei ole minun.

Ristiriitaisuuksien vastavirrassa tavoitteellisesti ajelehtien tunnen tilapäisten ratkaisujen olevan oikeita, hyviä, miellyttäviä, omiani. Koska viimeksi olenkaan antanut toisen olevan johtaa ja omistaa elämäni. En uskaltaisi, en tahtoisi tai tohtisi sokeana toisen aistien varassa kulkea. Mieluummin itse, näkemättä, kuulematta, päin ohutta verhoa huomaten, ymmärtäen, miksi toiset eivät jättäydy itseensä. Pelko on kontrollin työkalu, niinhän se kristiuskokin on meidät opettanut ajattelemaan. Valintojen mahdollisuus silloin, kun minä olen keskittynyt oppimaan oloa, on ollut hyvin kapea, pieni, olematon, nanomillinen siitä kaikesta, mitä on ja mitä tulee olemaan. En edes valinnut olla. Ei minulta ole kysytty, haluatko tulla tähän, kaikkeen kaaokseen, epätietoisuuteen, rakennelmaan, mikä oli hajonnut ennen rakentamisyritystään.

Huomenna kaikki muuttuu taas. Pysyvyys minussa, se yksi ja oleva, jää. Luovun, jos luopuminen tarkoittaa jonkin tärkeän ja olennaisen saavuttamista. Pyrin saavuttamaan, jos sen myötä saan luopua kaikesta, mikä piinaa yön pimeimpinä tunteina, bussissa vieraiden ihmisten seassa tai paikassa, jossa synnyttäjäni elää ja on.  Nahkani luotuu päivittäin, hetkissä,  joissa oivallan olemisen sietämättömän ihanuuden ja unohdan hänet, sinut, heidät. Julistan riippumattomuudelle yhä, tulen tekemään sitä niin kauan, kunnes se täyttää kolonsa kaikessa toiminnassani ja minä huomaan olevani vapaa.