perjantai, 29. kesäkuu 2007
Enhän lihaan koskisi, en suinkaan, ellei se elävää ole!
Ristiriitaisuuksien vastavirrassa tavoitteellisesti ajelehtien tunnen tilapäisten ratkaisujen olevan oikeita, hyviä, miellyttäviä, omiani. Koska viimeksi olenkaan antanut toisen olevan johtaa ja omistaa elämäni. En uskaltaisi, en tahtoisi tai tohtisi sokeana toisen aistien varassa kulkea. Mieluummin itse, näkemättä, kuulematta, päin ohutta verhoa huomaten, ymmärtäen, miksi toiset eivät jättäydy itseensä. Pelko on kontrollin työkalu, niinhän se kristiuskokin on meidät opettanut ajattelemaan. Valintojen mahdollisuus silloin, kun minä olen keskittynyt oppimaan oloa, on ollut hyvin kapea, pieni, olematon, nanomillinen siitä kaikesta, mitä on ja mitä tulee olemaan. En edes valinnut olla. Ei minulta ole kysytty, haluatko tulla tähän, kaikkeen kaaokseen, epätietoisuuteen, rakennelmaan, mikä oli hajonnut ennen rakentamisyritystään.
Huomenna kaikki muuttuu taas. Pysyvyys minussa, se yksi ja oleva, jää. Luovun, jos luopuminen tarkoittaa jonkin tärkeän ja olennaisen saavuttamista. Pyrin saavuttamaan, jos sen myötä saan luopua kaikesta, mikä piinaa yön pimeimpinä tunteina, bussissa vieraiden ihmisten seassa tai paikassa, jossa synnyttäjäni elää ja on. Nahkani luotuu päivittäin, hetkissä, joissa oivallan olemisen sietämättömän ihanuuden ja unohdan hänet, sinut, heidät. Julistan riippumattomuudelle yhä, tulen tekemään sitä niin kauan, kunnes se täyttää kolonsa kaikessa toiminnassani ja minä huomaan olevani vapaa.
Kommentit