Tänään laatikkoni ovat täyttyneet. Pahviset sellaiset. Tutut seinät muuttuvat toisiin lähestulkoon yhtä tuttuihin. Rakkaus pesii alapuolellani, minä lennän siihen, tuomaan yhden oksan, toisen sulan, jotta voisimme edetä, ehtiä sinne, ajattomaan tilaan, jossa kysymyksemme ehkä viimein kokevat täyttymyksen vastauksiinsa. Elämä on aina epävarmaa, ehkä jäämmekin vaille ja vajaaksi, tyhjiksi ja ontoiksi, kuten niinä päivinä, jolloin en enää rakasta.

Elämä on sydämen muotoinen, mieleni paikoissa planeetalla on vain yksi tarkoitus: rakastaa. Kuinka se toisinaan turhauttaakaan, että kaikki ja taas kaikki sitä varten. Re-production on kaukana, onneksi, sitä on jo kaikkialla muutenkin, miksi tuottaa lisää epätoivoa ja myötäillä normeihin? Nihilismi ei ole huono keksintö lainkaan, siksi kai sivistän itseäni sanoilla, jotta löytäisin nimen itselleni. Ei riitä, että on syntynyt, täytyisi myös synnyttää. Nainen. Sukupuolisessa elämässä on hankaluutensa ja ihanuutensa, minäkin, nainen, löytänyt vasta muutaman vuoden sisäpuolen sen pienen sallittavan turhamaisuuden, jolla ilmentää naiseuttani. Outoa. Vastahan koin olevani tyttö, pieni ja lapsi, aikuisuutta karttava. Ajatuksien maailmalle kiitos; loputon muuttumisen pelko käänsi selkänsä, unohtui varjoihin, kun ymmärsin, ettei kukaan tai mikään tule määrittelemään puolestani aikuisuuden termiä. Se ei ollutkaan taloa, lasta, avioliittoa, vaan itsensä löytämistä, hyväksymistä, vastuuta. Eikä mikään näistä vaikeuta elämää, päinvastoin. Mahdollistajat.

Käteni ovat sidotut kuvaan, siihen, joka ei suostu syntymään. Aika ei voi unohtua, olen kiinni siinä, tarvitsen sen kuvan, se on vaadittu, tarvittu, lupaus, jonka tein ajattelematta omaa häilyväisyyttäni ja inspiraation vaiheittaisuutta. Ja tämän kaiken pitäisi olla joskus kaikkeni. Kuinka antaa aikaa, jos sitä ei ole vielä olemassakaan? Voiko jokin olla, jos sille ei ole nimeä?

Vihaan hiihtämistä. Se ei varsinaisesti ole tehnyt minulle mitään, ehkä pitäisi käyttä sanayhdistelmää "en pidä siitä", mutta voi, muistan yhä ne surkeat pakkohiihdot järvenjäällä. Inhosin sitä. Se ainoa hetki, jolloin ymmärsin ja olin, liittyi kiinteästi äidin eväsantiin, suklaapatukkaan ja banaaniin. Onneksi nyt on kesä, syksyä muistuttava sellainen, eikä minun tarvitse edes ajatella hiihtämistä. En haluaisi sitä ajatella talvellakaan, silti lumivuoria katsellessani se tunkeutuu, varoittamatta ja vakavana, aina mieleeni. Kohtaaminen väistämätön. Mistä minä muka sukset saisin?