Ajatuksien syvyys lienee mittaamaton. Sielulla ei ole sivuja, ei sillä tavalla, mitä kirjassa, kuten oli siinä Neiti Etsivässä tai Viisikossa, maailmassa, jossa sai seikkailla, kommunikoida. En siedä naistenlehtiä. Miestenlehtiin en edes ole tutustunut. Miksi olisinkaan, moottoroidut välineet eivät ole tovereitani. Tunnustan tosin, että odotushuoneiden kalseiden seinien sisällä luovun minuutiksi, muutamaksi jääräpäisyydestäni, tuloksena harmistuminen, suuttuminen ja lopulta ihmettely yhdenlaisesta typeryydestä, kuten parisuhdeneuvot. Neuvojien sielunelämään en edes yritä sukeltaa, lieneekö heillä sellaista lainkaan. Entä ne toivonsa menettäneet suhdekriiseilijät, jotka ahdistuneina, ohjenuoraa vailla ojentavat hukkuvan kätensä ja toivovat, pyytävät, vaativat, että jokin voima tekisi ratkaisut puolestaan. Ja voima tekee, sellainen se on. Antelias.

Joinakin aamuina herään tietämättä, mitä sanoa, minne katsoa, ketä ajatella. Energia etsii purkautumiskohdettaan, jokin viettää sitä silti kohti itseään, pois minulta, pois siitä, minne sen kuuluisi kanavoitua. Ihminenhän toistaa skeemojaan, valitsee aina samankaltaisia kanssaolentoja ympärilleen. Kantapääni on jo niin kipeä, oppia täynnä. Silti tahdon lisää, janoinen ja kyltymätön olen. Frigidi nainen minussa elää tässä totena. Etsii henkeä, kaunosielua, jonka kokea sanatta, koskematta. Vain ohikulkemalla se vieras on toisinaan läsnä, ehkä enemmän kuin minä monelle. Olemmeko todella yksin, vai onko meillä aina itsemme? Rakennukseni on vasta kohoamassa, minä olen itse luonut siihen pohjan, hyvän sellaisen, jonka varassa voisi vaikka kohota pilviin. Sielläkin välillä olen, maahan katsellen, jalkojeni kepeyttä ihmetellen. Aina sen saman huomaan: ei kenenkään varaan omaa elämää. Olen hevoseni, kärryni sekä ohjastajani.

Tänään sataa. Olen taas nähnyt itseni pisaroissa pienenä, vääristyneenä kuvajaisena, ajan välttämättömyyden välineenä olla. Minä. Olen ollut paikalla, läsnä, sanoissa. Teille yritän, miellyttääkseni, näyttää paloja tajuntani heijastuksista, silti koen, etten saa olla. Vaatimuksia täynnä kysymykset, vastauksia vailla omani. Ihminen voi tarjota toiselle tasapainoa tai epätasapainoa, miksi ympäristööni aina tarrautuu itseänsä vältteleviä, valheellisia viekkauksia, joita omatuntoni harvoin antaa satuttaa sanomalla "hyvästi"? Olen löytänyt salaisuuden, se on pieni tässä maailmankaikkeuden suuruudessa, mutta sen voima on moninkertaistuvaa sen täytäntöönpanemisessa: minä olen elämäni tärkein henkilö.

Jos ymmärtäisitte, ehkä tuntisitte minut. Jos tuntisitte minut, ehkä ymmärtäisitte. Riippumattomuus on laaja totuudellinen käsite. Muistanhan taas huomenna, muistanhan, että polkuni on yksin minun. Ettei taas tarvitsisi olla peilinpintaa, tyytyä. Minä uskallan. Huomennakin.