Säikähdin. Heräsin. Mietin. Kello oli jo paljon, yön pimeässä hetkessä en saanut selvyyttä unen ja toden välille. Toinen mies, ei rakkaani, sanoi ajattelevansa aina minua. Että minä olen aina ja kaikkialla, aina vain minä. En ensin saanut kasvoista selkoa, ihminen tuntui vieraalta, kunnes yhtäkkiä, aivan kuin omasta päätöksestäni hän sai muodon, identiteetin, ja minä tajusin, kuinka paljon haluan. Uni jatkui, utuisena, häilyvänä, silti pystyin vaikuttamaan kaikkeen ja kaikkiin. Olin maailmassa johtavassa asemassa, elämäni kulki juuri kuten sen tahdoinkin kulkevan. Lucid-dreaming? Aamulla olo oli raskas. Unen tunnussa oli jotakin tuttua, tunnetta ajasta, jolloin pieni ja herkkä psyykkeeni koki vääryksiä ja taakkoja enemmän, mitä jaksoi kantaa. Palautuminen on ollut vaikeaa. Unen tila on jäänyt varjokseni roikkumaan, nipistäen pitää kiinni hihastani ja juuri kun saan sen revittyä irti, se tarraa itkuisena ja epätoivoisena lahkeeseeni. Minullakaan ei ole kuin kaksi kättä, vaadittaisiin ainakin viisi, jotta tuon pahan päivän enteen saisi irroitettua ikiajaksi.

Elintason nousu antaa vielä odottaa. Aikansa kaikellako, eikö kelloa voisi välillä kääntää eteen, taakse tai pysäyttää, eikö aika voisi palvella meitä, miksi meidän täytyy aina ja kaikkeen alistua? Lakikin on tehty sitä itseään varten, ihminen noudattaa sitä, orjallisesti, ei se meidän elämään ja maailmaan muokkaannu. Maailma vieroittaa meitä, me vieroitumme maailmasta. Vikaahan ei ole kenessäkään tai missään, syyllistäminen mahdollistuisi vain, jos joku todella tietäisi, näyttäisi ja kertoisi kaiken. Filosofiakaan ei siihen pysty, tietenkään, onhan se sentään täynnä yksilöiden omia näkemyksiä, ideologioita, arvailuja ja sisäisen maailman kokemuksia. Ei sillä, että ne olisivat vääriä, käänteisiä ja valheita, ei, vaan kuinka sitä empiiristä kokemusta saisi tuotettua ulos sataprosenttisessa kokonaisuudessaan niin, että toinen kokee sen saman, kaikkine tunteineen, ajatuskulmineen, oivalluksineen? Mahdottomuus lienee tulevaisuudessa mahdollista, ainakin jos tieteiselokuvia suostuu uskomaan. Niin, onhan se Arnoldikin melkein jo maailman pelastanut kuolemantuomioita jaellessaan. Se, mikä ei alistu, lakaistaan mullan alle. Jos ei fyysisesti, on vielä henkisen olemusolennon latistaminen mahdollista. "Psykologista sodankäyntiä", muistan joskus erään ystävän paskamaisen poikakaverin sanoneen. Kuka painaa Playta?