Olen ollut poissa, fyysisesti metrin mitassa en niinkään suurta määrää, mutta henkisesti aivan toisaalla, uudessa ja tuntemattomassa paikassa, kokenut jotakin isoa pienuuksineen, enkä koskaan uskaltanut olettaa saatika arvailla, että tuo paikka, tila ja ne ihmiset voisivat tuollaista rikkautta eloon tarjota. Olento minussa on uinunut viikon, ja minä olennossa virkeänä saman ajallisen määritteen. Keskittyminen on tasapainoilua, itsensä myöntäminen ehdottomuus ainakin, jos tähän matkaan meinaa upota, heittäytyä uudestaan. Henkeni näkee taas enemmän, nöyryys vastavuoroinen oppi ja he, joka ikinen heistä, ovat olleet pieniä satamia merellä, joka minua on vienyt. Rakastin päiviä, rakastin öitä, pelkäsin kotiinpaluuta kun en tiennyt, kuinka ja mitä odottaa. Niin ehdin jo unohtaa, että olen myös täällä, minua rakastetaan, varsinkin hän. Rakkaiden merkitys kokee uusia suuntia, sydämen lähimmäisistä en luopuisi koskaan.

Unet ovat vieneet lähes vuorokauden verran eilen, tänään noustessani koin yhä tilan, jonka vuoksi minä menen vielä uudestaankin. Kiintyminen on tapahtunut.