On kulunut ja kuluttanut aika taas, minua ja luideni lihaakin. Rakkaus katosi eräänä päivänä, se käveli sydämeni ovesta äristen, puristen ja huutaen tahtoansa eli epäselvyyksiä ja heiluvaisuuksia, ja minä jäin ihmettelemään, kuinka tässä nyt näin. Etsin hetken tukeutumisen mahdollisuuksia, tuetun tuntoni itsellisyyttä ja löysinkin, ei, minuuteni ei sentään riippuvainen ole ollut hänestä, toisesta olennosta, vihani ja rakkauteni ilmentymästä. Minuuteni on yksikkö monikoiden keskellä, ei sillä, että koko loppu pallo olisi toisestaan riippuvaista, ja minä yksin, kuningattarena tuolissani nauttisin itsellisyydestä, vaan tiedänhän, on surullista nähdä kaksi, jotka ovat yhtä, eikä yhtä, jotka ovat kaksi yhtä. Rakastan vahvoja naisia, sellaisia, jotka uskaltavat olla, välittää ja olla välittämättä siitä, kuinka joku toinen heistä piittaa tai ajattelee, ihmisestä, joka on vapaa ympäristöstä, pakotteista, joka on jo ystävystynyt itsensä kanssa. Niin rakastan vahvoja naisia.

Elämä kuljettaa, talosta ja tilasta toiseen, toistaen etsimisen raameja. Kopioita, monistuksia, tehotuotantoa ne sentään eivät ole, ja vaikka minän pysymistä vaadin ja buddhalaisuuden sillä kiellän, tarvitsen jotakin heilurimaista muodottomuutta, epävarmuutta ja avoimuutta, jotta voin taas etsiä. Liekö etsimisen päämäärä lainkaan löytäminen, vai se tunne, kun saa olla poliisi rosvoleikeissä ja todeta, ettei välttämättä koskaan kiven takaa ystävän pää pilkahda ja minä jään yksin keskelle pimeintä metsää kuitenkin luottaen, että päivänvalon tuleminen on välttämätöntä ja vielä itsestäänselvyyskin. Aina se ei ehkä ole niin.

Olen hukannut kuvallisen uskallukseni. Raivostuin eilen itselleni, tietysti, kun värit eivät sopineet, pensseli ei kulkenut haluttuun suuntaan ja minä yritän, yritän, unohtaen mieleni ja sieluni visiot, tehdä jotakin, konemaisesti kädellä, joka tuntui sidotulta, vangitulta, out of order -tilassa olevalta. Niin se kai olikin. Niin kai minäkin. Yrittäminen mahdollistaa epäonnistumisen, joka mahdollistaa herkän itsetunnon romahtamisen joka mahdollistaa maanvaiva-masennuksen joka mahdollistaa toipumisen. Positiivisuus näemmä kolkuttelee, perverssi huumori viettää aina hyvään ja ihanaan, ehkä siksikin, kun pahan olen kerran saanut vaihtamaan asuntoa, temppeliä.

Rakkaus käveli ovesta sisään, takaisin, herkkänä ja hellänä pian ulosmarssinsa jälkeen. Silti sekunnin epäilyksiä sen toimivuudesta on. Onhan hän hän ja minä toisenlainen hän, silti mahdottomuuden onnistumisen ymmärrän. Kiinan muurikin on rakennettu, eikai tämä sen hankalampaa voi olla?