Taudin otettua valtansa olen suhteellisen voimaton. Kirjoitusprosessini on pysähdyksissä, energia käy itsensä vuoksi nyt: taudista on päästävä eroon. Väsynyt mieleni ei jaksa leikkiä sanoilla, lapsen mieleni ei jaksa mennä ulos leikkimään muiden kanssa. Ei ehkä pitkään aikaan muutenkaan taudistani huolimatta. Viime viikonloppu dramaattisuudellaan osoitti, ettei aikuisten leikit niin kamalan hauskoja aina olekaan. Tupaten täynnä oleva hetkellinen teknokeskus, aivan liikaa kasvoja, joiden taakse piiloutuu niin paljon menneisyyttä ja minä, väsyneenä ja välttelevänä törmään siihen ainoaan ihmiseen, joka jo läsnäolollaan onnistui kuivattamaan iltani tunnelmaa niin, että kurkkua särki. Niitä kutsutaan entisiksi. Eikä siinä mitään, meillä kaikilla sellaisia on, puolin ja toisin. Mutta tämä tapaus ei olekaan ihan vaan sellainen. Naiseuden edustajana melkeinpä harmillisen raiteeton.

Nälkäinen vatsa. Taitaa olla viides viikko ilman rahaa tällä hetkellä. Systeemi ei houkuta. Mieluummin olen nälissäni, nojaudun niihin oikeisiin ystäviin ja kirjoitan, kirjoitan niin perkeleesti ja nautin siitä saman verran! Ties vaikka ja jos vaikka onnistaa, minusta tulisi julkaistu. Haaveenahan se on ollut läpi elämän, valmiudet vaan hieman vajavaiset aikaisemmin. Rakastan kirjoittamista. Varsinkin omilla ehdoillani. Säännöillä, jotka minä olen muokannut sopiviksi, eikä kukaan taputa kakkosnelos-laudalla pöytään ja sano, ettei tuollainen peli vetele. Itsemäärämisoikeutta korostaen. Kuinka paljon täytyy luopua, jotta saa kiinni karkailevan päämääränsä?

Ahdistun seurusteluajatuksesta. Jo pelkästä ajatuksesta. En sitten millään tahtoisi seurustella. Ikinäkoskaanmilloinkaan. Ellei sitä täydellistä kumppania tule oven raosta valkoisella ratsulla. Aikaisemmin sitä on tyytynyt, antautunut hetkellisille tarpeillensa ja tyytynyt. Ei enää, ei siksi, että olisi joku, ketä rakastaa, vaan siksi, että rakastaa juuri häntä. Särmäisenä, itsessään täydellisenä. Muuhun me emme pystykään - olemme täydellisiä aina olemalla omia itsejämme!