Ne päivät, kun tuntuu, että tämä tila ei koskaan pääty. Että olen ainaisesti vankina tässä skeptisyydessä, mieleni ovet avoimena kaikkien kulkea sisään ja avunhuuto hukkuu mustaan mereen. Olen kuullut sen saman äänen ennenkin, silloin se vielä oli pehmeä, hellä ja lämmin ja minä ihmettelin, että kuinka väärässä voinkaan olla ihmisen olemuksesta. Kaunista, sanoisin, että jokin kävelee vastaan, odottamatta seisoo oven toisella puolella ja juuri kun sinä sen avaat, käy sydämeesi polulta toinen, nopeasti ja huomaamatta. Et ehdi tajuta, kuinka sinua viedään taas planeetalta toiselle, kunnes sinä eräänä päivänä pyshädyt, otat hattusi käteen ja kumarrat ja kas, siinä hän taas on, viehkeänä, ihanana, täydellisnä. Ja se huima puoli tuntia tekee hänestä sen Prinssin, jonka valkean ratsun selkään mieluusti istuisit. Kuinkahan ja miksihän, on tälläkin oltava tarkoitus, aivan kuten kaikella muullakin. En enää tiedä, mitä tahdon.