Olen jo tottunut siihen, että olen heittelehtivä määre elämän merellä. Pidänkin siitä, tietynlaisesta vapaudesta ja ennalta-arvaamattomuudesta, shakkilaudalla olen juuri se nappula, jolla on kaikista eniten liikkumavaraa. Elämä asettaa olennot niin ovelasti. Kullekin on lopulta se oma paikkansa, se yksi oman muotoisensa ruutu, jota kukaan muu ei pysty täyttämään. Joskus se jopa polttaa ihoa puhki, kun yrittää sulautua toiseen, väärän, toiselle tarkoitettuun. Niin elämässä kuin ihmissuhteissakin.Kuka minulle on, kenelle minä kuulun? Sydämeni avautui uudelleen puolivuotistakaiselle käpyselleni, kamalaa, enhän suinkaan halua hypätä siihen koukkuun, joka aikanaan lopulta kidutti minua hengettömäksi! Tänä päivänä sentään jo tunnustan, että vikaanmeno on symbioottisen vinksahtaneisuuden tulos, yhteinen ja tarkoituksellinen sekin.

Päädyin taas toisaalle, pois kodosta, turvallisuudesta ja tuttuudesta. Seikkailijamieleni vielä terminaalissa vastusti tätä siirtoa kovasti, psykologisesti jännitys kasvattaa pieniä hajonneita juurakkoja ajatuksiin, vaan onneksi tämän meren alkupisteen kohdattuani unohdin, että olen. Pienenä, heikkona, herkkänä etsijänä unohdin, että sellainen olen koskaan ollutkaan. Ihmekö tuo, kun aika ajoin kaiken sen särkyvyyden sisältä löytyy sitä munaa, enemmän kuin monessa, siis ihan oikeasti monessa, tapaamassani uros-olennossa. Yhdistelmänä varsin kelpo: seitinohut minä luo ja soturi kapinoi ja suojelee. Monikerroksisuus on onni, kunhan sen osaa ratkaista omaan henkilökohtaiseen logiikkaansa sopivaksi. Joskus ristiriitaisuus silti tuntuu käsittämättömältä, kun valkoinen ja musta todella muodostavat sen harmaan ja eri mitoituksilla niin kovin montaa eri sävyä..entä kuka sinä olet?