Muutos, taas muutos, se elämän loputon tahto olla yksi ja tulla toisessa todeksi. Meri vei taas mukanaan ja minä kiinnyn, siirryn kohti sitä yhtä tuntematonta, tietämättömyyteni antautuu itse anteeksi. Meri. Se on suuri, suurempi, arvaamaton, vaikka sen sylissä elävätkin pyrstöiset androgyynit toisiaan rakastaen. Vuosi oli 1995 ja Eräs Meri vei mukanaan monta viatonta. Se on jättänyt parantumattomat haavat, kerrottiin, ja minä koin, kuinka tuska voikaan olla totta. Kyyneleiden varoittamattomuuteen pysähtyneenä tajusin, että se oma tuskani, se, mitä olen kantanut jo kai niin kauan, on todella turhaa. Napanyöräni on katkaistava, on aika nähdä itsen ulkopuolelle rakentuneet talot, metsät ja kohtalot. Onhan meitä kuitenkin niin monta. Ja meillä jokaisella on sata ja tuhat tarinaa ihan oikeasta todellisuudesta, siitä fyysisestä, mitä olen niin kovin aikaisemmin halveksinut. Toisen todellisuuden kokeminen rakensi oven, aukaisikin sen vielä kohteliaasti, pyysi astumaan sisään ja minä huomaan, että olemassaolo on paljon sisäistä todellisuutta enemmän. Meillä on kädet, sydän ja silmätkin.

Ihmisen halut, ne enemmän tai vähemmän hedonistiset, turhat ja tarpeelliset, menevät usein sen todella tärkeän kärsivällisyyden lakien edelle. Painostaen elämää tulemaan todeksi me vaadimme asioita, joiden ei tulisi olla käsillämme. Ne saavuttaen olemme tyytyväisyyden lempilapsia hetken, kunnes jatkamme haluamista naapurin nurmikolla. Minä olen aina halunnut. Kaikkea, kaikkia ja kaiken. Ja olen saanut, kaiken, mitä olen uskaltanut haluta. Nyt haluaisin vain lakata haluamasta ja luottaa Äiti Kundaliiniin. Antautua maailmalle, teille, itselleni, ja lakata loputtoman kontrolloinnin. Ja minä taidan myös tehdä niin. Onhan minun saatava se, mitä haluan.

Unessa irtaantuneet mielet puhuivat, ja minä kuulin sen äänen kaukaisesta maailmasta, ne käskivät minun avata oven, jota yritin sulkea, ne kysyivät, kuulenko heidät ääninä ja ne johdattivat. Oven aukaistuani tunsin jotakin tuttuutta alaspäin vievissä portaissa, enkä suostunut sinne kulkemaan. Se muistutti liikaa aikaisempien unieni tilaa, jossa vuokralaisena on ollut ahdistus. Mitä minä en kohtaa, se tulee ja kohtaa minut. Pakeneminen vain kasvattaa sitä isommaksi.

Rakkaudella on kenkkuja aikoja. Se ei osaa olla.