Reipas nainen olen ollut, niin kovin reipas, mikäli puhutaan ihmissuhteiden riekaloitumisesta, oman itsekunnioituksen tappavan hitaasta menettämisestä, sitoutumiskammon synnystä ja siitä, kuinka maailma voi kääntyä aurinkokunnan viimeisen reunan yli ja alas rotkoon, jonka loputtomuus synnyttäisi runoilijassa voittamatonta tuskaa.

En ole onneton. En ole pettänyt itseäni enkä ketään muutakaan. Pikkusormeni vain sattui vinoudekseen jäämään kiinni pirun sarveen, enkä ole tahtonut mitään muuta, kuin antaa periksi koko kehollani ja mielelläni. Ja nauttinut siitä, nauttinut kaikesta siitä vastuuttomuudesta, kevytkenkäisyydestä, välittömyydestä ja ne kahleet, mitä jokin sydäntäni vaatinut vielä hallitsi viitisen kuukautta sitten, ovat murrettu lopullisesti. Kahlittu nainen löysi liittolaisen, oman sisäisen armottomuutensa, nainen heittäytyi miehiseen rooliin, joka sallii vastuuttomuuksien loputtoman leikin, aina uudestaan ja uudestaan, koskaan taakseen katsomatta.

Kysyn itseltäni, "onko sillä lopulta mitään väliä, jos kaikkien osapuolten ahtaissa mielissä heijastuvat samat säännöt; 1.älä kiinny, 2.älä yritä omistaa, 3.anna loputon vapaus, 4...ja samalla anna se rakkautesi niin, että emme kumpikaan ikinä koskaan tule unohtumaan? Aikuisen sinkkuilun säännöstö on kovin ylellinen. Mikään ei ole kiellettyä, ellet itse sitä päätä niin kategorisoida.

Ja sitten on hän, joka vaatii loppuelämää, tuo henkinen sielukas, kaunis italiaanopoika. En antaudu. En tahdo ja taistelen. Monimutkaistavan nautinnon tuoma vapaus tuntuu liian hyvältä. Kaikki, mitä luulin menettäneeni, onkin tässä edessäni ja minä uin, kellun ja uneksin siinä, käteni varsillasi ja huomenna taas painan pääni tyynyyn vaativan kanssa. En usko syntiin, en usko ulkopuolisiin tuomarointeihin, sinä sinun jumalasi ja minä omani, sisäinen sallimus on suurempi sateenkaarenvärinen lanka kuin yhdenkään sosiaalisen pikkuneitipiirin juoruillan henkienhaukkominen!

Rakastaminen jatkuu.