Viimeinen paiva Barcelonassa. Hyvastit sanottu sille, joka sydantani pyysi itselleen. Lahden onnellisena; ei ollut viela aikani pysahtya ja rakentaa elama kahdesta erillisesta olennosta. Harhailen ajatuksissani, etta olisimmeko edes sopineet toisillemme. Harhailen elamassani. Tarkoitus on edessani, keino kadessani, mutta mina en nae enka osaa enka pysty. Avuttomuudessani olen silti soturi, vahva ja valiton, pelkaan vain itse pelkoa. Nainkohan, sanoo aani sisallani. Nainkohan.

Elaman pienia kummallisuuksia. Olin jo paattanyt ottaa suoran lennon Tukholmaan ja palata mahdollisimman pian Suomeen, paikkaan, jota en juuri koskaan ole kodikseni tuntenut. Elama tahtoi toisin. Tapasin sattumalta tyton, jota kaikkeus ei ole kohdellut kauniisti. Passit, rahat ja tavarat varastettuina han silti hymyili, varsinkin kun selvisi, etta matkasuunnitelmamme ovat samansuuntaiset. Lentolippu jai ostamatta, seuraavaksi vuorossa Ranska, Sveitsi, Itavalta...ja lopulta, kun kaikki on koettu, rahat loppuvat, henkinen tila on epavakaa, mielenterveydesta puhumattakaan ja jalkani eivat enaa kertakaikkiaan kanna, olen Suomessa. Suomi. Kuulostaa kaukaiselta ja kaukaa kierrettavalta. Missa ikina kotini onkaan...
ehka sinne viela joskus loydan.

Milta tuntuu sanoa hyvasti, itkea oman rakkautensa suuruuden tuntien ja samalla ymmartaa, etta en ole hanta varten. Tai han minua. Taydellinen ihmissuhde sai paatoksensa. Kuinka kukaan koskaan minua kohdellut noin jumalaisesti! En ikina unohda...mutta silti en ole valmis jaamaan. En maaraa sita tunnetta, etta on vain pakko menna.

Kengaton tytto ja mina tienvarressa. Odottaen jumalaa audissaan, joka vie meidat turvaan, ruokkii ja nukuttaa. Mita ikina matkalleni sattuukaan, se vain tekee minut vahvemmaksi. Soturinainen se on, mika kokemuksia rakastaa.