Synnin kaupunki. Ovet ja ikkunat avoinna vastaanottamaan seuraavan kulkijan, sulkeakseen hanet syliinsa ja imeakseen vampyyrin lailla energiaa. Silti se tuntuu nautinnolta, kaikessa tyhjyydessaan, tayttymykselta, jota on odottanut. Mikaan muu kaupunki ei ota nain paljon, jotta voisi antaa, ottaakseen taas uudestaan. Huorat ikkunoissa, narkomaanit kaduilla, turistit jossakin siella valimaastossa etsimassa uusia tapoja henkilokohtaisen hedonisiminsa yllapitoon. Kaikessa tassa nakyy se kauneus, mita elama on meille antanut, meille pienille ihmisille, jotka erehdymme liiankin usein kuvittelemaan Sen Oikean, asiassa kuin asiassa, olemaan se yksi ja ainoa totuudellinen vaihtoehto. Silmien avaaminen on usein vaikeampaa kuin niiden sulkeminen.

 

Olen tulien ja vesien valissa, maralla maalla seison, eika ilma ole raskas tanaan, ei, kuten se oli viela viisi paivaa sitten. Sydameni on suuri. Kuin hotelli, joka on aina auki, sen huoneissa asuu yksi jos toinenkin. Jotkut ovat vaan kaymassa, jotkut tulevat jaadakseen. Jotkut kaannytan pois ovelta, joitakin vaadin astumaan sisaan. Liian kiltti, vaittavat, ja yrittavat opettaa minua sanomaan "painu helvettiin", enka mina ole tassa lainkaan kelpo oppilas. Yksi valloitti tilani ja taloni, pakotin ulos ja kutsuin toisen sisaan, olin onnellinen samankaltaisuudessa, hyvyydessa ja hellyydessa, kunnes oli taas aika palata tanne Synnin kaupunkiin. Ja kohdata Yksi. Tuo kauniissa pimeydessa elava, raju ja rikkinainen, joka horjuttaa tasapainoani joka ikinen kerta kohdatessamme. En osaa sanoa ei, en osaa sanoa kylla, en uskalla tai tohdi kertoa, etta pidan hanen kammeniensa jaljista huoneeni seinilla. Tiedan, etta pian on myohaista tunnustaa itsensa toiselle, mutta silti en sita tee. En vaan voi. Kykenemattomyyteni tekee minut onnelliseksi. Pian on kaupungin ovi auki minulle, enemman kuin aikaisemmin. Virallinen arkeen ja yhteiskuntaan paluu alkaa rekisteroimisen turvin. Siina rutiinien vankilassa koen olevani vapaa, silla mieleni pysyy vaiti.