Aattoaamuna jouduin pakotettuna pakkaamaan tavarani ja poistumaan siita talosta, mita erehdyin luulemaan kodikseni. Ihmisen mielen ja sydamen rakenteita ihmetellesani naen koko viimeisen kolmen kuukauden jakson kovin paljon selvemmin. Ja se hulluus, mika ihmisiin asettuu kasittelemattomyyksien vuoksi, se energia-anti ja pahan loputtomuus, sille mina antauduin ja uskoin lapsenomaisesti kaiken viela kaantyvat hyvaksi, paremmaksi, parhaaksi. Kaikki kaantyi itseani vastaan, siina pienessa hetkessa kun minut ulos heittanyt henkilo palasi omien paranoosien neuroosiensa lahteille ja kasitti minussa vihollisensa, siina menetin olemattoman auktoriteettini ja helpotuin. Viimein olen vapaa siita kaikesta, viimein voin hengittaa omilla keuhkoillani ja olla ajattelematta luullun ystavani ongelmallisuuksia, saatika ryhtya ratkomaan niita. Olen vapaa. Vapaa! Ja silti ajatuksiini iskeytyy hitunen pettymysta, surua ja ahdistusta, oloni muuntautuu helpottuneisuudesta voimattomuuteen ja sisallani ihmettelen, etta onko tama vielakaan todella ohi. Ei varmasti ole: jaljella on traumatisoitunut mieleni, jonka tasapainottaminen ei kulje kellon viisareiden tahdissa. Onneksi pohjalla on mina ja minuus, se rakennelma, minka kokoaminen alunperin tapahtui itseni toimesta. Riippumattomuus minussa laskee jalkani pehmealle maalle, ihan pian, kun vain ensin saan olla surussani, yksin ja oppia ymmartamaan.

Ihmiskunnan kirjavuus nayttaytyi taas, ja mina valitsin sen mustimman joukon, jonka kanssa leikkia. Toisaalta rakkaus tassakin kaikessa hulluudessa astuu nayttamolle, sanoo olevansa se todellinen syy kolmen kuukauden karsimykseni paattymiselle. Eihan minulla siella ollut hyva olla, ja vaikka nain julmasti tilanne ratkaistui, oli se minun onneni alkupiste.
Ja se henkilokohtainen rakkaus? Tunnenko sita lainkaan enaa, se hetkellisyys toisten lasnaolossa on kaikki mita olen saanut ja halunnut, eika sumennetun kuuni alla ole sydantani kukaan vienyt. Se on jo hitusen kivettynyt kohtaloistaan, pettynyt omaan avoimuuteensa ja tuottaa sotaisia suunnitelmallisuuksia ajatuksiini. Se tahtoo niin paljon olla auki kaikille ja kaikkialle, ja onhan se, sitakin, mutta ruoskaniskuihin vereytyneena painuu syvemmalle kellareihini, uhmaten ryhtya olemassaolemattomaksi.

Hengitan ja mieleni huokaa
kuinka elamani taas onkaan.