Kaunis kaupunki, tietenkin, vaikka energia välillä asettuu sydämen mustalle puolelle kuiskimaan julmia sanoituksia mielen painoksi. Uhrautuvaisuuttakin se lienee, ettei osaa kieltäytyä olemassaolon tuhmuudesta vaan antaa peikkojen juosta käytävillä vapaan tahtonsa mukaisesti. Ja sen hetken jälkeen taas ihmetellään, miksi maailma ja minä emme ole vain pelkkää posiitiviista neitsytpuhtautta, iloa, onnea ja syvää rakkautta, vaan täynnä mutkia, mustia luolia ja mörköjä. Uneni toisinaan puhuvat sitä kieltä, mitä ymmärrän, kuten ystävystyminen unieni haiden kanssa ja uiminen siinä samassa meressä, missä ennen on asunut pelko ja kaoottisuus. On iltoja, jolloin toiveeni huipentuma ei ole kaunis kosketus vieraalta kulkijalta, vaan pääseminen unen kontrolloimattomaan tilaan, jotta voin nähdä taas sen, mitä auringon valossa en kykene tunnistamaan. Aamuissani tunnen elämän todellisen painon, sen kaiken, minkä jätin taakseni ja mikä on taas edessäni. Paperi ja metalli menettänevät vielä merkityksensä, kuten kaunis sveitsitär osasi ennustaa. Niin toivon, toisaalla, sillä valuutta tuo mukanaan suuren määrän eriarvoisuutta, ongelmia, sotaa ja todellista ihmisyyden rappiota.

Ja se mies. Se määrittelemätön. Se tulee ovelleni, raukkaraatona nautinnollisen tilapäisen itsetuhon jäljiltä ja kysyy, että olenko minä koskaan sen tyttö. Niin, kuuteentoista vuoteen sen sydän ei ole ollut auki ja nyt, kun se kerran on ja on oppinut tuntemaan taas, sen tahto on saada se, mikä on laudat oven edestä irroittanut. Tarkoituksensa kaikella, silläkin, että en tule sanomaan kyllää, en voi, en näe hänessä sitä, mitä sydämeni, kehoni, mieleni ja sieluni kaipaavat. Täydellisyyden tavoittelusta siinä toisessa luopuessa huomaa, että kaikki sen jälkeen ovat vain jonkin asteista korviketta sille, ettei uskalla ottaa sitä suurta ja ihmeellistä, mikä oikeasti itselle kuuluu. Ei enää jo useasti koettuja painostettuja suhteenalkuja, eikä myöskään ikävästi loppuneita suhteenjämiä, mitkä siihen tilaan päätyvät ensimmäisen syyn vuoksi. Kaikki ansaitsevat onnen kaikkeudessa. Se antaa odottaa itseään niin kauan, kun maailma sitä vaatii.

Elämäni verkoston rakentaminen tapahtuu hitaasti, mutta tapahtuu kuitenkin. Kun vain annan mahdollisuuden hyvälle ja kauniille enkä torju vierestä ojennettua kättä. Yksin ei tarvitse koko linnaa tiili tiileltä koota, vaikka jokin masokisti minussa ruoskaa selkääni viiltääkin omasta itsepäisestä pärjäämisestä. Mitä tekisinkään ilman sitä elämän tarjoamaa rakkautta, mitä tekisinkään ilman Elämää! Niin, se se minun täydellinen olentoni on - elämä. Vähempään en tyydy, mutta enempääkään en vaadi. Sen kanssa minä varmasti uskaltaisin taas rakastaa.