Kun kohtaa sen yhden, jonka mielellä ei ole tarvetta olla samaa, joka on totuutta itsessään kovin pitkälle jalostettuna ja kääntää selkänsä, lopulta, juoksee karkuun ollakseen läsnä itsessään, ilman sen yhden vaikutusta mihinkään olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Kun kohtaa sen, jossa näkee täysin vertaisensa, sen vahvuuden ja voiman, ympäripääsemättömän vakauden ja sinkoilevan hulluuden, ja lopulta kääntää selkänsä ja juoksee karkuun, nähdäkseen jotakin muutakin kuin sen, mitä hänen kanssaan on saanut nähdä. Ja kun se yksi katsoo silmiin ja näkee sinut sellaisenaan, tunnistaa ajatuksesi ja tunteesi, osaa koskea siihen pisteeseen, mikä kivussaan rakkaudelta tuntuu. Siinä hetkessä sirpaloidun vain, jotta voin olla koossa, todella ja omassa todellisuudessani, täysikuun muotoisena raueta olemaan läsnä.

Rakastanko sitä, mietin, rakastanko todella ja saan itseni kiinni ihmettelemästä loputonta sadetta ja sen tiplottavaa ääntä mutaiseen lammikkoon. Rakastan siinä ennen tuntemassani rakkaudessa, tuskaisessa luopumisessa vapaudestani ja se sanoo, ettei se silloin rakkautta ole. Rakkaus on vapauttamista ja vapautta itsessään, siinä ei ole tunneturhakkeita eikä viiltäviä kulmia, se on se yksi ikuisuuden turvallisessa kahdeksikossa, enkä minä vielä löydä itseäni sieltä. Se on näyttänyt itseni, se on nähnyt itseni, sen kaiken, mitä olen pyrkinyt pitämään piilossa kaikilta muilta. Häpeä tai nolous eivät siihen kuulu, tuomitsemaankaan se ei pyri, totuus se vain on. Hän on totuus.

Omassa buddhamaisessa olemuksessaan hän saa minut raivon partaalle, tai minä hänestä heijastan oman raivoni. Vihaani hän sanoo omakseni, liitoksissa tosin hänen ääneensä, mikä sisälleni siirtyi usean keskustelun ja EmotionalFreedomTechniquen jälkeen. Olen viimein uskaltanut antaa hänen pidellä kättäni omassaan ja samalla huomaan etten enää tiedä pelkäänkö vai en...ja kuka kenenkin on.